01. huhtikuuta 1999
Teksti:

Luulisi lahkolaissaarnaajien nyt hymistelevän omahyväisessä jälkiviisaudessa. Kun Hyvinkään kihlakunnansyyttäjä kertoi tiedotusvälineille sadistisesti toverinsa murhanneiden nuorten ”kiihottaneen itseään uhraustunnelmaan kuuntelemalla black-metallia ja juomalla kiljua”, tuli todistetuksi tuttu väite: rock-musiikki sikiää saatanasta ja surkastuttaa aivoja kuin itsetyydytys konsanaan. Moraalista paniikkia lietsottaessa satanismilla ratsastava viikinkihevi palkittiin suurimmalla mahdollisella palkinnolla. Se julistettiin pahuuden aidoksi ilmentymäksi, ovella koputtelevan maailmanlopun airueeksi.
    Kaikki jännittävä alkaa Amerikasta ja päätyy tänne Pohjolan perukoille, kuten ikivanha innovaatioteoria meitä opettaa. Kuolemaa ja väkivaltaa ihannoivien hevin alalajien juuret ovat 80-luvun amerikkalaisessa thrash-metallissa. Se syntyi vastareaktiona Bon Jovin kaltaisille purkkahevibändeille, joiden huonoimmatkaan permanentit eivät enää järkyttäneet Washingtonin kotirouvia. On selvää, että Slippery When Wet -tyyppiset pikkutuhmat luikautukset kalpenivat apokalyptisia visioita pursuavan demonisen örinän rinnalla.
    Vaikka thrash- ja speed-metalli jäivät Yhdysvalloissa 90-luvun alun naurettavaksi teinimuodiksi, löytyi niiden otollisin maaperä täältä pohjoisen vanhastaan vahvoista metallimaista. Erityisesti sellaiset yhtyeet kuin norjalainen Emperor ja ruotsalainen Sentenced yhdistivät satanistis-raamatulliseen ku-vastoonsa elementtejä muinaisskandinaavisista, esikristillisistä kulteista, luoden näin epämääräisen ideologisen pohjan kirkkojen polttamiselle ja hautakivien kaatamiselle.
    Ennen kuolometallin suosiota myös hevidiggarit olivat tyylillisesti toisenlaisia. 80-luvun hevarin prototyyppi – rasvainen, haaroittunut liuhuletti, amisviikset, Iron Maiden -paita ja hiusharja risojen pillifarkkujen takataskussa – oli omalla kömpelöllä tavallaan sympaattisempi kuin mustahuulisilta gooteilta viikatemiesmäisen olomuotonsa lainannut ahdistunut hevisynkistelijä. Takavuosien brittihevi, sen maskuliininen laukkakomppi ja teatraalinen laulutyyli, oli kuitenkin ennen kaikkea hauskanpitomusiikkia, joka näkyi myös hevijätkien ruumiinrakenteissa. Barbaariheviä kuunteleva pullistelija saikin näyttää kaljan ja lihapiirakoiden pöhöttämältä juntilta.
    Death-metal-diggareita katsoessa taas on kuin olisi harvinaisen masentavassa kabareessa. Mustissa hiuksissaan, kaavuissaan ja maskeissaan he näyttävät omaksuneen yhden nuorisokulttien perusajatuksen: näyttäytymisen. Olennaista on näyttää siltä, että viettää kaiken vapaa-aikansa ruumisarkussa.
    Ehkä on kuitenkin hyvä muistaa, ettei hevi sinänsä ole ilmestyskirjan kuudes ratsastaja. On olemassa sellaistakin heviä, jonka kertosäkeistä ei löydy kätkettyjä satanistisia viestejä vaikka niitä kuuntelisi takaperin puolella nopeudella. Uuden gospelin oudoin tyylilaji on niin kutsuttu Jeesus-hevi. Se kuulostaa ajatuksena melko ristiriitaiselta, mutta niin vain on, että kummallisessa (ja oikeastaan aika mauttomassa) maailmassa myös kristilliselle hevirokille riittää ostajia. Heidän arvo-universumissaan hevin kliseet ovat vain kääntyneet ylösalaisin. Kuten kristusrokin hittimaakari Stryper asian ilmaisi: To Hell With the Devil.

Otto Talvio