01. huhtikuuta 1999
Teksti:

Kansa on puhunut. Ja saanut palkakseen 200 kansanedustajaa. Lihavia, laihoja, tyhmiä, viisaita, Maureja, Eskoja, Kaisa-Marioita, Meri Kukkia. Ja Annin.
    Kävelevät hautausmaan vieressä kulkevaa tietä, ihmiset kantavat leivoslaatikoita, kahviloita on paljon.
Kas, tuolla eduskunnan kahvilan nurkkapöydässä istuu vihreiden uusi kansanedustaja Anni Sinnemäki. Sinne mä-ki.
    ”Terve Anni! Tule pelaamaan meidän kanssa krokettia, me pitäisimme sinusta.”
    Sä olet se meidän sukupolven ääni. Ä-ä-n-i. Ääni ja vamma.
    Maitokahvisukupolven Hector ja Liisa Tavi samassa persoonassa. Patetia meets supernaiivi.
    Mutta he tiesivät paremmin. Hector määkii Areenalla, ei Arkadianmäellä.

Vaalipäivän krapula

Kansanedustaja Anni Sinnemäellä on tarkka muisti. Lokakuussa 1997 Nyt-liitteessä kirjoitettiin hänestä ja hänen miehestään Kerkko Koskisesta kertovassa jutussa, että keikalla Ultra Bran fanit ”näyttivät opiskelijoilta, jotka äänestävät vain jos vaalipäivänä ei sada eikä ole liian paha krapula. He äänestävät vihreitä, koska heillä on pehmeät arvot.”
    Vaalipäivänä ei satanut eikä ollut krapula. Ja ne ”villapaitaiset humanistiopiskelijat” äänestivät. Mutta pehmeä heillä oli pää, eivät arvot. Ja heidän protestinsa nimi oli Anni, sukupolvensa tulkki.
    Tyhjiössä kroketistakin tulee sukupolvipeli ja tulkista sukupolvensa kroketisti. Groteskisti. Me pitäisimme sinusta. Ihan totta. Anni, otatko cafe lattea vai oletko muuten vain niin pirun lattea?
    En tiennyt koskaan kuuluvani sukupolveen, jonka aa-te onkin uute. Kahvi. Sukupolveen, jonka synnyinkoti on Kallion lukio, puoluetoimisto Café Engel ja kahvilanpitäjä poliitikko, josta tuli poliitikko, vaikka hän aina kielsi olevansa poliitikko. Ensin kielletään, että ollaan mitään. Sitten pelataan äänestäjien kanssa krokettia. Lyödään puisella mailalla erivärisiä puisia palloja läpi porteista.

Sankarittaren siivousvuoro

Anni Sinnemäki on kulkenut pitkän matkan. Kuusta Seurasaaren kautta Kaliforniaan, kolmella levyllä. Mihin seuraavaksi? Floridaan?
    Matka alkoi rohkeasti. Ensimmäisellä Ultra Bran levyllä sanoitukset ottivat kantaa ja niissä oli jopa feminististä svengiä. Kotiin tullessaan hurja paimenlikka halusi nähdä heilansa. Tartu ranteisiini, hän komensi.
    Seuraavaksi sankarittaresta tuli realisti, joka karisti ikävän poliittisen leimansa harteiltaan ja kertoi nuoren parin sovintoseksistä riitelyn päätteeksi. Pari lomaili keski-ikäisesti Pärnussa ja eksyi rohkeasti Latviassa.
    Vieläkin kehdattiin puhua poliittisuudesta ja mainita samassa lauseessa KOM-teatteri, Agit Prop ja Ultra Bra. Anni ei halunnut olla Kaisa, eikä Kerkko Kaj. Piti paljastaa todellinen karva.
    Kaliforniassa parilla on tylsää, he nukahtelevat elokuvien päivänäytöksiin ja kääntävät tyynynsä ympäri. Saadakseen esiin sen viileän puolen. Viileän puolen! Cool.
    Näinkö sen piti mennä, Anni?
    Siinä vaiheessa, kun annettiin loputtomasti aikaa eetterissä, loppui sanottava ja rohkeus. Piti retostella sillä, ettei ole koskaan tehnyt elämässään mitään, kirjoittaa vetelehtimisestä kolumneja Nyt-liitteeseen. Ryhtyä vihreiden ehdokkaaksi. Tehdä niinku ne odottivat. Ne, jotka sanoivat ett sä oot niinku sun sukupolves tulkki ja ääni.
    Voisiko hammastahnatuubin puristamisesta tehdä lakialoitteita, kansanedustaja Sinnemäki?
    Lisärakennukseen on saatava molemmilta puolin viileät tyynyt! Siinä manifesti seuraavalle kaudelle. Kauden jälkeen voisi todeta:
tylsää tylsää oli niin tylsää
enkä tiennyt kuinka
myöhemmin kaipaisin
hitaasti eteenpäin
laahustavia päiviä