PopAkatemia: Tv:stä tuttu

T:Teksti:

Independent-levy-yhtiöiden asema suhteessa sellaisiin kasvottomiin viihdejätteihin kuten Sonyyn on kuin Afri-Colalla Cociksen peesissä. Vertaus on ontuva, mutta sisältää yhden modernin kulutusyhteiskunnan perusajatuksen: Kuka tahansa voi elää ilman Afri-Colaa, mutta Coca-Cola on niin syvällä amerikkalaistuneen maailman kuvastossa, että elämä ilman sitä tuntuisi oudolta ja ikävän neuvostoliittolaiselta.
    Kuten Cokis, McDonald’s tai Ikea, musiikkibisneksen dinosaurukset Sony, Warner ja Emi ovat globaalin tasalaatu-ajatuksen saarnamiehiä. ’Kaikille samaa maailman joka kolkassa’ on nykypäivän versio kristinuskon tuomasta turvallisuudesta. Uutta, tuotteistettua demokratiaa on tulla ylikansallisen suuryrityksen riistämäksi, koska vielä karmeampi kohtalo olisi olla tulematta. Kun kuluttaja on ehdollistettu ajattelemaan näin, ei ole mikään yllätys, että isojen firmojen tutut ja turvalliset nimet jyräävät alleen lähes kaiken pientuotannon.
    Vaikka Suomi on pullollaan pieniä levy-yhtiöitä, vain harva niistä on kyennyt jättämään pysyvän jäljen musiikin kuluttajien kollektiiviseen muistiin. Lahtelainen Levy-yhtiö ja helsinkiläiset Spinefarm ja Zen-garden ovat parin menestyksekkään valinnan ansiosta nousseet kotimaisen musiikin keskikokoisiksi vaikuttajiksi. Oululainen Bad Vugum taas on esimerkki tinkimättömästä musiikillisesta visiosta, jota ei ole massoille suunnattukaan. Heidän helmoistaan ovat päivänvalon nähneet mm. sellaiset myöhemmin suuremmille apajille siirtyneet lahjakkuudet kuin CMX, Circle ja Jimi Tenor.
    Yksi suomalaista kulttuurityötä tehnyt puulaaki on kymmenvuotisjuhliaan viettävä Stupido-twins. Firman kantavana ajatuksena on ollut tuutata markkinoille kotimaista, ja vuosien varrella hiukan virolaistakin, indierokkia. Stupidotallin hoteista kohti tähtitaivasta ovat nousseet mm. Klamydia ja Waltari. Idioottiveljesten nykyisiä kykyjä ovat esimerkiksi Joensuun hilpeät humppaukot Eläkeläiset, Stadin kukkoilevat draamarokkarit Come Inside sekä autotallien syöjättäret Thee Ultra Bimboos. Stupidojen ansioksi voidaan lukea myös uusien vinyyli-levyjen myyminen lafkan levykaupassa. Vinyyli edustaa cd-levyn diktatuurissa samanlaista pienimuotoisuuden ja vaivannäön yhdistelmää kuin särmikkäiden, nuorten bändien julkaiseminen.
    Suomalaisen levynostajan muotokuva on surullinen kaikessa hengettömyydessään ja turvallisuushakuisuudessaan; Anttilasta ostettu Celine Dionin tai Roxetten cd-levy on valittu tv-mainoksen ja top 10-listan perusteella. Aikana, jolloin pk-yrittäjien hyvinvointi on nostettu päällimmäiseksi kansalliseksi arvoksi, tuntuu tällainen ketjuliikkeiden suosiminen perin oudolta. Pienyrittäjyyden tukeminen vaatii myös kansalaisilta valistuneita kulutusvalintoja.
    90-luvun tehokkuusideologiassa on tosin taantumuksellista puolustaa paikallisuutta, pienuutta ja ihmisläheisyyttä. Pienten levy-yhtiöiden ja levykauppojen puolestapuhuja leimautuu helposti epäilyttäväksi nurkkapatrioottiseksi hämyksi. Vaikkei pienuus levybisneksessäkään automaattisesti merkitse huippulaatua, niin ruohonjuuritasolla kuluttaja pääsee ainakin halutessaan kokemaan jotain henkilö-kohtaisempaa kuin asioidessaan marketin kassalla.

Otto Talvio