19. maaliskuuta 1999
Teksti:

Kaikkihan tietävät, että tässä maailmassa on kaksi pysyvää asiaa. Kuolema ja verot. Outoa kyllä, asioilla ei tunnu olevan mitään yhteistä, ellei nyt sitten halua ajatella manalle menemistä sadan prosentin jälkiperintänä.
    Veroille ei kuitenkaan mahda edes universaalissa mittakaavassa mitään, mutta kuolemattomuutta voi ainakin yrittää, jollei muuten niin teoillaan. Esimerkiksi jokaisen kirjailijan tavoitteena on elää ikuisesti tekstiensä kautta (haamu- ja henkikirjoittajia ei lasketa mukaan).
    Valitettavan harva kuitenkin onnistuu: moni päättää päivänsä Costa Rican sijasta omin käsin. Itse asiassa masentuneen moni: depressiosta on muodostumassa suomalaisten kansallistauti, varsinkin talvella ja pimeän aikaan. Sohjossa tarpoen ja hammasta purren on vaikea muistaa, kuinka päivä paistaa joskus vielä sisukasaankin. Mieli on maassa ja maassa on hanki.
    Perinteinen lääke tässä tuhansien lärvien maassa on aina ollut viina: alkoholi tuo edes jonkunlaista lohtua sielunelämään silloin kun maanantai ei mittää ja tiistaikin mättää. Snapsi on sitä paitsi aina skool, sanovat trendipellet mitä tahansa.
    Psykologinen apu on tietenkin eräs vaihtoehto. Tulisi kuitenkin ottaa huomioon, että slaavilainen perimä suorastaan kannustaa umpimieliseen jurottamiseen. Keskivertosuomalainen tulkitsee lääkärin lauseen ”onko tullut itsemurhaa harkittua?” ennemmin ehdotuksena kuin kysymyksenä. Multiin vaan ja onnea.
    Oikosääristen pataljoona on vaihtoehtona sikäli demokraattinen, että jokaisella on mahdollisuus päästä siihen. Paitsi ehkä riisitautisilla ja hevosmiehillä. Henkensä riistäminen ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa: silmukka kaulassa polvet eivät saa olla hyytelöä, sillä liivatemies ei odota.
    Itsensä tappamisessa on aina myös sosiaalinen aspekti. Jonkun kuolema on muulle ympäristölle aina rankka asia, jopa fiktiivisellä tasolla. Esimerkiksi Tv 2:n sci-fi -sarjaa Babylon 5 seuranneet järkyttyivät suuresti, kun ikivanhaan vorlon-rotuun kuulunut karaktääri otti ja kupsahti. Fanit kun olivat tuudittautuneet siihen uskoon, että vorlonit eivät kuole. Koshkaan.
    Sitten on vielä hautajaiset. Mikään ei ole sen ankeampaa kuin talvisunnuntai montun reunalla: voi melkeinpä kuulla maan alta huudettavan kuorossa kaikki meistä on routaa. Mummolla on kissannahka päässä ja eno pukeutuu mustiin. Ynnä koska Suomi on evankelisluterilainen maa, hakee seremonia hilpeydessä vertaistaan. Kannel, kyynel. Sammal. Ja madoilla on suunvuoro.
    Perkeleellinen maa ja perkeleelliset olosuhteet. Mutta ei se mitään. Turha kuitenkaan vetäytyä kuoreensa. Kyllä tämä aina kotilot voittaa.