19. maaliskuuta 1999
Teksti:

Suomessa on niin huutava pula renessanssi-ihmisistä, että jokaisesta mallista ja missistä, jolla on siedettävät tissit, peppu ja sääret tulee kuin luonnostaan kohumalli-laulaja-juontaja-käsikirjoittaja-maalari-meikki taiteilija-marttyyri. Ei välttämättä ihan tässä järjestyksessä. Eivätkä misseys tai mallinurakaan aina niin välttämättömiä ole. Tissit sen sijaan ovat. Ja varsinkin valmius niitä vilauttaa.
    Nuorena tiedostavana naisenalkuna kuvittelin, että Kata K olisi ollut poikkeus tässä katraassa. Porvariperheen rajojaan koetteleva tyttö, joka ei ollut kiltti, vaikka kävikin Ressun lukiota. Kata oli erilainen: älykäs viirusilmäinen polkkatukka, joka oli oivaltanut pelin todellisen hengen. Missien mustalammas, joka otti rahat pois tyhmiltä kiimaisilta äijiltä ja nauroi nurkan takana.
    Kuinka väärässä olinkaan.
    Kata halusikin olla vain hyvä jätkä. Hyvä jätkä, josta tuli laulaja-juontaja-käsikirjoittaja-maalari. Kata da Vinci.
    ”Kun mä juon, mä en flirttaile miesten kanssa; mä olen vain jätkä jätkien joukossa, juon viinaa ja puhun paskaa.”

    Tiedän monia muitakin naisia, joiden idoli Kata K oli 80-luvulla. Tiedän myös monia naisia, jotka edellisen luettuaan sanovat: hyvä jätkähän jokainen nainen haluaa pohjimmiltaan olla. Ainakin puhuessaan miesten kanssa. Flirttiä parhaimmillaan. Jätkäpä jätkä.
    Mikä tätä maailmaa vaivaa, kun renessanssi-ihmisen korkein päämäärä on olla hyvä jätkä?

Samppanjaa ja vaahtomuovia

80-luvun lopulla Kata K oli mystinen suomalaisnainen, jonka valokuvaaja poimi Italian Playboyn kuukauden leikkikaveriksi Riminin kaduilta. Seuraavaksi Katasta tuli jo kansainvälisen Playboyn Playmate of the Month. 80-luvulla pääseminen Playboyhin merkitsi samaa kuin Nobel-palkinto tänään.
    Suomessa on tosin vielä 1990-luvun lopullakin tukku tytönhupakkoja, joille Playboy edustaa suurinta kansainvälisen menestyksen muotoa. Kulttuurimiljöössä, jossa pelkkä Playboyn koekuvaus riittää viidentoista haastattelun aiheeksi, Kata K tietää olevansa kulttuuri-intellektuelli, city-sukupolven Hannu Salama ja Aulikki Oksanen samassa ruumiissa. Bodyssa, jota kehtaa yhä kolmikymppisenä esitellä Cosmos-lehdessä, city-ihmisten Hymyssä. Tai Imagessa, city-jengin Suomen Kuvalehdessä. Kun puhe lakkaa edes hetkeksi, on aika kaivaa tissit framille. Ja muistuttaa ihmisille olemassaolostaan. Kyllä julkisuus on raskasta.
    ”Mun tehtävä on tunkea ruutia joka paikkaan. Räjäytän kaiken ilmaan ja jätän jonkun muun huoleksi sen, mitä siitä sitten rakennetaan.”

    80-luvulla renessanssi-ihmiset olivat alastonmalleja ja laulajia. Heistä tuli elokuvatähtiä, jotka esittivät oraaliseksiä harjoittavaa bändäriä Renny Harlinin Ford Fairlane -elokuvassa. Viisi sekuntia valkokankaalla, suu täynnä siittiöitä.
    Kata lauloi Your Love ain’t good enough for me, äy, äy, äy. Puhuttiin Japanin valloituksesta, joka perustui siihen, että Lasse Norreksen kaveri vei Japaniin muutaman kappaleen Your love -levyä.
    90-luvulla yleisnerot ryhtyivät tv-käsikirjoittajiksi tai -juontajiksi. Kata da Vincin kyvyt riittivät molempiin. Hä-nen sormistaan syntyi saippuaa: Samppanjaa ja vaahtokarkkia ja Tähtilampun alla. Lopullisesti Kata paljasti kyntensä kikattamalla Hurja joukko -talk-show’ssa, joka oli hurja osoitus siitä, ettei älyllistä keskustelua voi syntyä kolmen sääriparin voimalla.
    00-luvulla renessanssi-ihmiset ryhtyvät maalareiksi. Juhani Palmun körtti- ja communication-taulujen rinnalle saadaan Kata K:n näyttely, jossa taju on kankaalla.
    ”Olen kaikkein herkistyneimmässä tilassa, kun olen ahdistunut.”

    Joskus lahjakkuuden jakautuminen tässä maailmassa tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Miksi jotkut saavat niin isolla kauhalla ja toi-sille annetaan teelusikalla?
    ”Kahdenlaisia ihmisiä mä kadehdin: ihmisiä, jotka muistaa kaiken mitä ne on lukenut, ja naisia, joilla on pitkät ja hoikat sääret.”

    Äy, äy, äy.

liisaleena@yahoo.com