05. helmikuuta 1999
Teksti:

Media on säälimätön saalistaja. Kun se lyö, se lyö joukolla. Eikä media pysähdy helposti, kun se on saanut verenmaun suuhunsa.
    Otetaan esimerkki, Kansainvälisen olympiakomitean entinen jäsen Pirjo Häggman. Media sai Yhdysvalloista vihiä, että Häggmanin entinen mies oli työskennellyt olympiakaupunki Salt Lake Cityn järjestelykomitean laskuun. Se ei ollut riittävän raskauttavaa, olivathan Häggmanit eronneet ennen pestin alkamista.
    Media jatkoi siis rummutusta, jälleen kiitos ulkomaanavun. Tällä kertaa tietoa tuli Torontosta Kanadasta. Kaupungin olympialaisten hakukomitea oli kuulemma 1990-luvun vaihteessa auttanut Bjarne Häggmania, joka vielä tuolloin oli Pirjon puoliso, työpaikan saamisessa.
    Tiedon julkistaminen oli liikaa Pirjo Häggmanille. Hän erosi Kansainvälisestä olympiakomiteasta. Ei pelkästään median painostuksen takia, mutta ei myöskään ilman sen vaikutusta.
    Otetaan toinen esimerkki, Skopin entinen pääjohtaja Christopher Wegelius, uhmakas pankkimies ja yksi nousukauden sankareista. Media oli jo 1980-luvun lopulla saanut käsiinsä raskauttavaa tietoa Skopin uhkarohkeista osakekaupoista. Varsinaisesti Wegeliuksen piina alkoi vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun Skop ajautui valtion syliin. Tätä seurasi vahingonkorvausoikeudenkäynti, jota siivitti median ajojahti. Media löi entisen sankarin maahan ja sylki joukolla päälle.
    Vuosien oikeuskäsittelyjen jälkeen hovioikeus totesi viime joulukuussa Wegeliuksen syyttömäksi.
    Vielä kolmas esimerkki, Väyrysen Paavo, keskustan pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri, kestopresidenttiehdokas ja nykyinen europarlamentaarikko. Vihattu ja kunnioitettu hahmo, jota poliittiset vastustajat ja vihamiehet ovat olleet upottamassa vähintään kerran vaalikaudessa, usein median suosiollisella avustuksella. Mutta Väyrynen, tuo kaikkien poliittisten tarhaminkkien kantaisä, johon ei edes hennaväri tartu, on jatkanut taisteluaan.
    Kunnes, viime syksynä, keskustan Uudenmaan piiri ilmoitti, ettei se ota Väyrystä eduskuntavaaliehdokkaakseen. Media näki tilaisuutensa tulleen ja aloitti pian poliittisen ruumiin hautajaisvalmistelut.
    Mutta ei. Väyrynen selvisi – jälleen kerran.
    Mikä näille tapauksille on yhteistä? Se, että media on kuin lähes yhdestä suusta ryhtynyt tuomitsemaan aiemmin hellimäänsä julkisuuden henkilöä.
    Miksikö? Vallanhimosta? Ehkä. Kostonhalusta? Todennäköisesti. Laumasieluisuuttaan? Varmasti. Maineen tai rahan vuoksi? Ehdottomasti.
    Yhteistä näille tapauksille on myös se, että median on ollut vaikea myöntää olleensa liian kärkäs hyökkäyksessään. Että media on lyönyt uhria, joka on joko itse töpännyt tai joutunut entisten tukijoidensa hylkäämäksi. Eikä siinä mitään, kyllähän perusteltu arvostelu on sallittua, varsinkin jos kyse on selvästi moraalittomasta toiminnasta. Mutta median tehtävä ei ole tuomita ketään.
    Mainitut tapaukset ovat isoja, näyttäviä saaliskaloja. Entä ne pienet fisut sitten? He ovat niitä tavallisia masameikäläisiä, jotka media leimaa tahallaan tai tahattomasti, vallantunnossaan tai ammattitaidottomuuttaan. He saavat, syystä tai syyttä, leiman, joka ei pienellä paikkakunnalla lähde kulumallakaan. Eikä heillä ole edes mahdollisuutta puolustaa itseään. Julkisen sanan neuvoston langettava päätös ei nimittäin polttomerkittyä paljoa lämmitä.
    Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja.

Simo Sipola
sipola@productionhouse.fi