19. helmikuuta 1999
Teksti:

Lukko 1:

Opiskelija-asuntoja on liian vähän. Opiskelija-asunnot ovat liian kaukana keskustasta. Opiskelijayksiöitä ei ole tarpeeksi.
Opiskelija-asuntoja on Helsingin seudulla aivan liian vähän. Tavoitteiden mukaan joka toiselle kotoa muuttaneelle opiskelijalle pitäisi olla Hoasin opiskelijakämppä. Kuitenkin Helsingin seudun 90 000 opiskelijalle on tarjolla vain reilut 20 000 opiskelija-asuntoa.
     Helsingin yliopiston opiskelijoista alle kolmasosa asuu opiskelija-asunnossa, johon heidän asumislisänsä on todellisuudessa mitoitettu.
    Lisäksi opiskelija-asunnot ovat usein kaukana keskustasta. ”Nuoret eivät suostu muuttamaan lähiöihin. Vaikka opiskelijoilla ei olisi rahaa, he ovat nirsoja. Kaikki haluavat kantakaupunkiin, jossa palvelut, ravintolat ja kampus ovat lähellä”, toteaa kaupunkitutkija Tuukka Haarni Helsingin yliopistosta.
    Opiskelijat haluavat kaiken lisäksi asua yksin. Kuitenkin vain kolmannes Hoasin asunnoista on yksiöitä, loput ovat soluja tai perheasuntoja.

Avain 1:

Tehdään lisää opiskelija-asuntoja ja vähennetään soluasuntojen osuutta.
Tänä vuonna Hoasille valmistuu noin 150 asuntoa. Jos kymmenessä vuodessa haluttaisiin saada joka toiselle opiskelija-asunto, pitäisi kämppiä pystyttää 700 vuodessa. On siis rakennettava rutkasti lisää asuntoja.
    Ihan 700 asuntoa vuodessa tuskin tarvitaan. ”Syksyn ruuhkia varten asuntoja ei pidä rakentaa. Asunnoille täytyy riittää kysyntää koko vuodeksi”, toteaa toimitusjohtaja Kalervo Haverinen Suomen opiskelija-asunnot Oy:stä.
    Arviot tarvittavasta määrästä ovat heiluneet hurjasti. Kun vuoden 1993 arvion mukaan koko maahan tarvittiin tuhat asuntoa vuodessa, vuonna 1997 määräksi laskettiinkin kolme kertaa enemmän. Haverinen selittää syitä: opiskelijoiden määrä on lisääntynyt rajusti ja kotona asutaan yhä harvemmin. Vahinkoa ehdittiin jo tehdä: Vuosina 94-95 opiskelija-asuntojen tuotantoa vähennettiin mittavirheen takia.
    Nyt huutavaan tarpeeseen ei haluta vastata ylilyönnillä. Hoasin toimitusjohtaja Jorma Vanhanen varoittaa, että ”on oltava varaa suunnitella”. ”Me rakennamme vain sinne, missä opiskelijat pitkällä aikavälillä meidän näkökulmastamme haluavat asua.”
    Opiskelija-asuntoja rakennetaan lähes täysin valtion asuntorahaston Arava-lainoituksella sekä korkotuella. Tälle vuodelle rahaa on yhteensä 360 miljoonaa. Haverisen mielestä julkiselta vallalta ei nykyistä enempää tukea voi toivoa. Rahoitusta pitää hakea esimerkiksi Kuntien asuntoluotolta ja muilta valtion ulkopuolisilta rahoituslaitoksilta. Hän toivoo, että kunnat takaisivat opiskelija-asuntojen lainoja.
    Rakennettavista opiskelija-asunnoista yhä useamman pitäisi olla yksiö. Muualla Suomessa on muutettu runsaasti soluja yksiöiksi. Se on tosin reilusti kalliimpaa kuin soluasuntojen nykyaikaistaminen.

Lukko 2:

Helsingissä ei ole tällä hetkellä riittävästi pieniä asuntoja. Pienet vuokra-asunnot ovat liian kalliita.
Pienen asunnon löytäminen Helsingistä on tuskaista. Opiskelijoiden budjetille sopivat kämpät ovat kiven alla.
    Pienistä asunnoista kilpailee yhä useampi nuori hakija. Tällä hetkellä Helsingin asukkaista jo lähes puolet elää yksin, ja suurin osa heistä on nuoria tai työikäisiä ”sinkkuja”. Lisäksi Helsinkiin muuttavat ovat pääosin 15-34-vuotiaita. Vuoteen 2007 kantavan ennusteen mukaan juuri tuo ikäluokka tulee olemaan pian Helsingin suurin.
    Vuoteen 2020 ulottuvassa asunto-ohjelmassa tavoitteena on rakentaa Helsinkiin noin 80 000 uutta asuntoa. Niistä pienten asuntojen osuus on mitätön: vain pari tuhatta.
    Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija Markku Lankinen selittää nurinkuriselta tuntuvaa tilannetta: Yksinasuva väestö vaihtaa yhä useammin suurempiin asuntoihin. ”Yksiöistä ja kaksioista karkaavia” on jopa enemmän kuin kaupunkiin muuttavia uusia yksinasuvia, ja siten pienille asunnoille ei ole jatkossa yhtä suurta kysyntää kuin nyt.
    Lisäksi Helsingissä asutaan paljon ahtaammin kuin muualla Suomessa ja pitkän tähtäimen tavoitteena on väljentää helsinkiläisten asumista.

Avain 2:

Lakia on muutettava. Valtion rahoittamia vuokra-asuntoja on rakennettava lisää.
Vuonna 1994 hyväksyttyä huoneenvuokralakia pitää muuttaa. Markku Lankisen mukaan laki tehtiin markkinoiden ehdoilla. Oletettiin, että vuokralaisen ja vuokranantajan keskinäinen sopimus toisi ”yhteisen onnen” samaan tapaan kuin 1800-luvun lopun asuntopolitiikassa.
     Käytännössä laki vei vuokralaiselta kaikki oikeudet ja vuokranantaja voi nostaa vuokraa halutessaan vaikka kolmanneksella. ”Ruotsissa kollegat ovat kysyneet, että voiko tilanne todella olla niin hirvittävä ja minä sanon, että kyllä voi”, Lankinen huokaa.
     Lankinen toisi takaisin vuokrasääntelyä, jonka avulla vuokrankorotuksia voitaisiin hillitä.
    Vuokra-asuntoja on lisättävä. Viime vuosina vuokra-asuntoja on tuottanut lähinnä Helsingin kaupunki ja sekin on vähentänyt rakentamistaan melkein puoleen. Vuokra-asuntojen pelätään tuovan lisää köyhiä kaupungin asukkaiksi.
    Kaupungin vuokra-asunnoista ei ole opiskelijoille juuri iloa, sillä yksinäiset opiskelijat pääsevät aniharvoin kaupungin vuokralaisiksi. Siksi opiskelijat katsovat innolla muihin rakennuttajiin.
    Vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen ongelma on, että vuokra nousee tänä päivänä yli sataan markkaan neliöltä. Lankinen näkee ainoana keinona valtion vahvan kontrollin. Asuminen on koulutuksen tapainen perustarve, jonka hoitoa ei voi hänestä jättää markkinavoimille.
     Suomen kaltaisessa maassa rakennuskustannukset nousevat ilmaston takia korkeiksi, eivätkä ihmisten varat riitä kaupungeissa asumiseen, jos asuntoja rakennetaan nopean voiton toivossa. Tällä hetkellä valtion hallinnoimien arava-asuntojen keskineliöhinta on noin 8 000 markkaa, kun se vapaarahoitteisissa asunnoissa voi nousta jopa 15 000:een.
    Lankisen mallin mukaista rakentamista on uskottu Ruotsissa. Siellä kuitenkin jouduttiin toteamaan, ettei asuminen voi olla valtion takaama perusoikeus. Valtiolla ei ole siihen yksinkertaisesti varaa. Ruotsissa on huomattu, että kysyntä perustui valtion tukeen: kun tuki väheni ja asumiskustannukset nousivat, asunnot tyhjenivät.

Lukko 3:

Suomalaiset eivät osaa asua urbaanisti
Helsingin asunnot eivät välttämättä ole vääränlaisia, ihmiset eivät vain osaa muuttaa asumistottumuksiaan. Suomessa asuntoja on rakennettu ydinperheitä ajatellen. Ydinperheidylliä toteuttaa kuitenkin nykyään alle puolet ihmisistä. Asuntokannan muuttamisen sijaan voisivat opiskelijat ja muut yksinasuvat sopeutua asuntoihin. Suurten ikäluokkien lapset ovat jo aikuisia, eivätkä vanhemmat tarvitse enää isoja perheasuntoja, joita on kysyntään nähden tarjolla enemmän kuin esimerkiksi yksiöitä.
    Vain 5-10 prosenttia opiskelijoista asuu yhteisössä. Soluasumisen maine on huono, joskus syystäkin, mutta yhteisöasumisen etuja ei ole ymmärretty. Opiskelijat vaativat yksiötä, keskustasta, ja ovat valmiita maksamaan siitä yli varojensa.
    ”Nuorella väellä on kauhea tunku vaikka mihin loukkoihin pitkänsillan eteläpuolelle. Keskustan yksiöromuista maksetaan mitä vain ja se on ajanut hintojen nousuun. Ei ymmärretä, että metro tai juna kulkee kymmenessä minuutissa paikasta toiseen”, Markku Lankinen ihmettelee.
     Hän painottaa, että muissa maissa metro ja juna ovat urbaaneja välineitä, jotka kutovat kaupungin yhdeksi. Suomessa taas urbaanius mielletään ydinkeskustassa asumiseksi.

Avain 3:

Opetelkaa asumaan!
Opiskelijoiden pitäisi oppia asumaan yhteisöissä ja ratojen varsilla. Esimerkiksi Amsterdamissa sekä monissa Saksan ja Britannian suurissa kaupungeissa on 1-2 huoneen asuntoja vain 10-15 prosenttia kaikista, Helsingissä osuus on 41 prosenttia.
    Muualla nuoret asuvatkin enemmän yhdessä. ”Yhteisasuminen on järkevä ratkaisu. Suhteessa kysyntään isoja asuntoja olisi enemmän kuin pieniä. Yhteisasuminen on edullista ja harvalla perheellä on varaa vuokrata keskustan isoja huoneistoja”, kaupunkitutkija Tuukka Haarni sanoo.
    Soluasumisen huonoa mainetta voisi parantaa esimerkiksi sillä, että asukkaat saisivat valita omat asuinkumppaninsa. ”Voisi kehittyä kynnysrahajärjestelmä, jossa opiskelijat tienaisivat ottamalla asukkaan, joka on valmis maksamaan eniten”, estelee Suomen opiskelija-asunnot Oy:n Haverinen. Hänestä yhteisöasuminen ja soluasuminen ovat eri asioita, eikä yhteisöasuminen kuulu opiskelija-asuntosäätiöille. Muissa maissa, esimerkiksi Saksassa, opiskelijat voivat usein valita kämppiksensä, eikä kynnysrahoja ole syntynyt.
    Ihmisten tottumusten muuttaminen on silti vaikeaa. ”Asuntopolitiikan tehtävä on reagoida kysyntään. Ihmisten asumistarvetta on vaikea muuttaa tai ohjailla. Asuntopolitiikan on muututtava”, Tuukka Haarni toteaa.
    Haarni väittää, että maaseutupolitiikan Suomessa ei ole lainkaan kaupunkipolitiikkaa, joka tarttuisi kasvavien keskusten ongelmiin.

Lukko 4:

Helsinki on huonon muotoinen kaupunki.
Helsingillä on yksi perustava ongelma, sen kaupunkirakenne on ”ultrahuono”: Keskusta on ahdettu niemelle. Lännessä ei ole kuin merta. Keskustan eteläpuolella ei ole kuin pari kilometriä rikasta kerrostaloaluetta.
    Jos Helsingin keskusta olisi ympyrän keskellä, tilanne olisi parempi. Kun etäännyttäisiin keskustasta, joka suuntaan tulisi lisää rakennusmaata. Nyt maa lisääntyy vain pohjoiseen, ja siksi kaavoitettavaa rakennusmaata on vähemmän ja se halpenee hitaasti. Näin opiskelija-asunnoille on vaikea löytää Helsingin keskustan lähistöltä siedettävän hintaisia tontteja.
    Keskustan lähistöllä on myös asumisen kannalta paljon turhaa, kuten laaja Länsisataman alue sekä Sörnäisten teollisuusalue hiilikasoineen.

Avain 4:

Täytetään lahdet, siirretään satama!
Kaikkein paras ratkaisu tonttipulaan olisi keskustan länsipuolisten lahtien täyttäminen Espooseen asti.
    Mutta totisemmin: Koska ihmiset haluavat asua keskustan läheisyydessä, heille pitää rakentaa sinne mahdollisimman paljon asuntoja. Länsisataman pienentäminen ja tyhjentäminen auttaisivat, samoin Sörnäisten teollisuusmaan ottaminen asumiskäyttöön.
    ”Pitäisi tutkia tarkkaan aivan ydinkeskustan mahdollisuudet, eikä rakentaa lähiöitä maalaismaisemiin. Ei pidä rakentaa keskustan rakennuksia korkeampia taloja Vuosaaren kaltaiseen luonnonympäristöön, kun perusteena on pelkkä metro”, toteaa arkkitehti Juha Ilonen, joka voitti kaupungin ”Asukkaiden Helsinki” -ideakilpailun.
    Kantakaupungissa kannattaisi pohtia myös, mitä vanhoja teollisuus-, varasto- ja toimistorakennuksia voitaisiin uusia opiskelijoiden ja nuorten asunnoiksi. Tästä on paljon rohkaisevia esimerkkejä. Oulussa sellutehtaan keittämöstä tehtiin asuntoja, nyt muokataan mielisairaalaa asuntolaksi. Savonlinnassa valtion tuella kunnostettiin vanha sairaala, Tampereella muunnetaan kenkätehdasta, Vaasassa opiskelijoiden asuntona on entinen leipätehdas.
    ”Moni näistä rakennuksista olisi ollut hirvittävän kallis muuttaa normaaliin asumiskäyttöön, koska niissä on esimerkiksi yhteiskäytäviä. Opiskelija-asunnoiksi ne ovat mitä parhaimpia”, hehkuttaa Haverinen.

Työryhmä Matias Möttölä, Pilvi Torsti ja Heikki Valkama
Piirrokset Anssi Keränen