22. tammikuuta 1999
Teksti:

Viime vuonna Gummerus julkaisi kaksi versiota Vladimir Nabokovin Lolitasta.
Kustantamon Menestysklassikko-sarjassa Lolitaa myytiin pelkistetyillä kansilla. Takakannen esittelyssä korostettiin Nabokovin kielellistä nerokkuutta.
Toisen version kansissa hyödynnettiin teoksen ajankohtaiseksi tekemää kohuelokuvaa Lolita. Adrian Lynen ohjaama leffa on julistettu monissa maissa pannaan. Leffan tähdet, Jeremy Irons ja Dominique Swain, esiintyivät myös Kirjakerhon esitteessä, jossa kirjaa mainostettiin kuukauden kirjana. Paitsi kansissa, myös kirjojen myynnissä oli merkittävä ero.
”Niin raadollista kuin se onkin, klassikkoversio ei myy yhtä hyvin. Suomalaiset vaativat värikästä kantta ja paljon kuvia. Pelkistetty ja yksinkertainen tyyli ei kolahda massamarkkinoilla”, toimituspäällikkö Anna Baijars Gummeruksesta kertoo.
Ensimmäisen kerran Lolita saapui Suomeen jo 70-luvulla. Tuolloin kirjaa markkinoitiin pehmopornokansilla ”eroottisen kirjallisuuden klassikko” -mainostekstillä.
Myös pornoversio Lolitasta on myynyt hyvin. Siitä on otettu kahdeksan painosta, viimeksi vuonna 1992. Samankaltaisia pokkareita Gummerus on painanut mm. Oscar Wilden ja Markiisi de Saden teoksista.

Anhava ja takatekstitaide

Pahimmillaan kansilla suorastaan harhautetaan lukijaa, kuten Lolitan tapauksessa. Lukijan sumutusta esiintyy myös menestyselokuvien käsikirjoituksista rukatuissa teoksissa, joiden kansissa kirjoittajan nimen tilalla saattaakin olla ohjaajan tai tähtinäyttelijän nimi ja kuva leffasta. Esimerkiksi Book studion kustantamassa Tanssii susien kanssa -kirjassa (1991) Kevin Costnerin nimi killuu ylimpänä, vaikka oikea kirjoittaja on tuntematon suuruus nimeltään Michael Blake.
Tuomas Anhava sanoi aikoinaan, että on olemassa takatekstitaide”, mainostoimittaja Ritva Oikkonen Otavasta muistelee. Takakansitekstejä työkseen suunnitteleva Oikkonen painottaa, että Otavalla takakansiteksteihin suhtaudutaan hyvin vakavasti.
Kirjassa Elimäen tarkoitus (Loki 1996) kuvataan takakansitaitureita näin: ”Lievestuore (s.): Henkilö, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, mutta joka jollain selittämättömällä tavalla onnistuu hankkimaan toimeentulonsa kirjoittamalla takakansiteks-tejä.”
”Takakansiteksti ei ole tuoteseloste, eikä myyntipuhe, vaan jotain muuta. Sen tarkoituksena on kertoa jotain todella olennaista kirjasta niin, että se koskettaa lukijaa kirjakaupassa. Se ei saa olla liian pitkä, kirjakaupassa ei jaksa lukea pitkiä tekstejä”, Oikkonen pohtii. Hänen määritelmänsä mukaan takakansiteksti on kirjan käyntikortti.
Joskus kirjan myynti voi flopata vääränlaisen kannen takia. Gummeruksen Anna Baijars ottaa esimerkiksi dekkarikirjailija Carl Hiaasenin, joka ei ole lyönyt läpi Suomessa, vaikka kirjat ovat hänen mielestään loistavia ja monissa maissa bestseller-listojen kärjessä.
”Voi olla, että vika on neonvärisissä kansissa. Ne eivät ole kauniita, mutta sopivat kirjan huumoriin. Teimme ehkä virheen valitessamme kokeilevat kannet”, Baijars myöntää.

Takakansi ennen itse teosta

Kirjojen takakannet ja mainostekstit suunnitellaan hyvin varhaisessa vaiheessa. Ensi syksynä julkaistavien teosten kansitekstejä rustaillaan parhaillaan. Vaikka kirjasta ei olisi valmiina kuin idea, ulkoisten seikkojen täytyy olla kunnossa erilaisia luetteloita ja mainoksia varten.
”Kotimaiset käsikirjoitukset luen ehdottomasti aina, mutta esimerkiksi 500-sivuisista käännetyistä seikkailuromaaneista luen vain alun ja lopun ja katson tyylin”, Otavan Ritva Oikkonen kertoo. Kontrollista huolimatta joskus sattuu mokia.
”Muutama vuosi sitten kirjailija oli muuttanut vedosvaiheessa kirjan henkilön nimen. Takatekstissä esiintyi henkilö, jota ei löytynyt koko kirjasta. Lukijat huomasivat sen ja siitä tuli hämmästyttävän paljon palautetta”, Oikkonen korostaa.

Hotakainen: ”Olin mainostoimittaja”

Kari Hotakainen oli ennen täyspäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistään WSOY:ssä mainostoimittajana. Oman arvionsa mukaan hän kirjoitti vuosittain noin 50 takakansitekstiä.
”Kaikki kotimaiset kirjat, joista kirjoitti, oli syytä lukea. Kaikista ulkomaisista kirjoista ei ollut edes versiota luettavanakaan”, Hotakainen muistelee.
Vaikka mainostoimittajat pyrkivät tarkistamaan kaikki takakannet ja mainosmateriaalit kirjailijan kanssa, ristiriitoja ei voi välttää. ”Mokia tuli varsinkin, kun kyseessä oli tietokirja tai hankalampi ala. Jos ei saanut tekijää kiinni niin esimerkiksi kalastus- tai metsästyskirjaan saattoi livahtaa virheitä.”
Hotakainen muistuttaa, että takakansi on vain yksi osa mainostoimittajan työtä, johon kuuluvat myös lehtimainokset ja radiomainokset. Yksi ja sama henkilö hoitaa yhden kirjan mainonnan alusta loppuun.
Mainostoimittajataustastaan huolimatta Hotakainen ei kirjoita omien kirjojensa takakansitekstejä. Hän kertoo olevansa kuitenkin mukana niiden kirjoittamisessa.
”Omissa kirjoissani olen yrittänyt varoa, ettei kehuvia adjektiiveja olisi liikaa. En voi sanoa omasta teoksestani ’häkellyttävän erinomainen romaani’.”
Hotakainen myöntää, että ylisanojen käyttö ja tyrkyttäminen ovat mainostoimittajien ammattitauteja. Suomessa yletön kehuminen on kuitenkin vielä lievää. ”Ei meillä ollut pokkaa laittaa niitä kaikkia mahdollisia kehuja, joita angloamerikkalaisten kirjojen alkuperäisen version mukana tulee. Niissä joka toinen sana on extraordinary tai marvellous.”

Heikki Valkama