22. tammikuuta 1999
Teksti:

Ihanat naiset rannallahan oli kaikkien kirja, Diiva ei ole”, Monika Fagerholm toteaa. Fagerholmin edellinen teos, 1994 ruotsiksi ilmestynyt Ihanat naiset rannalla, on käännetty jo kymmenelle kielelle.
Kirjasta on kasvanut suomalaisittain harvinainen kansainvälinen menestys, jota kiitettiin New York Times Book Reviewin sivuilla. Teoksesta on tehty myös Claes Olssonin sovittama ja ohjaama elokuva.
Jopa nyrpeänä pidetty kriitikko Pekka Tarkka on suitsuttanut ylistystään Ihanille naisille nostamalla teoksen 1990-luvun parhaiden suomalaisromaanien joukkoon.
Kirjailija itse ei usko syksyllä ilmestyneen Diiva-romaaninsa saavan osakseen samanlaista käännösintoa, vaikka kirja ehtikin nousta Suomen toiseksi ehdokkaaksi jaettaessa vuoden 1999 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa.
”Diivaan pitää lähteä kokonaan mukaan, jos sen kääntää. Olisihan se kiinnostavaa”, Fagerholm nauraa ajatukselle.
Joulun alla kirjailija muutti idylliseen Tammisaareen saatuaan eräänlaisen apurahan, kolmen vuoden asumisoikeuden Snäcksundin huvilaan. Pieni kaupunki tuntuu vähän pelottavan Fagerholmia, joka tunnustaa, että hänellä on vielä työhuone Helsingissä.

Erilainen tyttökirja

Samaan tapaan kuin Fagerholmin uutta romaania Diivaa on vaikea määrittää, ei sen kirjoittajaakaan ole helppo kuvailla. Fagerholm ei halua kutsua itseään kirjailijaksi.
”Mä en halua lähteä mukaan siihen roolileikkiin, joka määrittää liikaa tekemistä.” Hän kirjoittaa muutakin kuin kirjoja, parhaillaan työn alla on kirjallisuusartikkeli.
Fagerholmin, 37, ikää olisi mahdoton sanoa ulkonäön tai Diivankaan perusteella. Ihanien naisten 60-lukulaisuus antanee enemmän pohjaa arvauksille.
Diiva sijoittuu ehkä 70-luvulle. Seikka ei kirjaa lukiessa tunnu oleelliselta. Tapahtumat sijoittuvat kaupunginosaan, joka on olemassa, mutta jonka kirjan 13-vuotias päähenkilö on nimennyt uudelleen.
Paikkojen todellisilla esikuvilla ei romaanissa ole merkitystä, koska ne lutviutuvat osaksi tytön ehjää ympäristöä. Ne ovat enemmän osa hänen mielenmaisemaansa kuin yhteistä todellisuuttamme. Diiva elää varhaisteini-ikäänsä lähiössä. Hän kasvaa ja kokee ensirakkauden, seksuaalisia suhteita miehiin ja naisiin sekä oleilee äitinsä kanssa ja elää kouluelämää. Hän tekee tyttöjuttuja. Hän määrittelee muut ihmiset suorasukaisesti ja on hiukan erillään kaikista.
Tyttökirjamaisuus tarkoittaa myös sitä, että tarina on kehityskertomus kohti aikuisuutta.
Mutta Diiva ei ole tavallinen vaan aivan omanlaisensa. Hän on rajoittamattomin 13-vuotias. ”BabyWonder, hän jota ei uskottu olevan. Diiva on rajaton”, Fagerholm toteaa päähenkilöstään.
Kirjailija vaikuttaa itsekin vähän ihastuneelta hahmoonsa. Ei mikään ihme. Diiva muistuttaa ainakin poikalukijaa kaikesta siitä, mikä tekee tytöistä viehättäviä.
Romaani on vakava ja koskettava, mutta samalla se viehättää. Lukuko-kemus on herkullinen: Diivaa haluaa nautiskella. Kirjan sävy on vapautunut, siitä välittyy luomisen into.

Todellisuudella herkuttelija

Fagerholmille oli olennaista, että rakenne ja kieli kuvastaisivat kertojaa ja hänen rajattomuuttaan, itsellisyyttään.
”On tärkeätä, että Diiva on muodoltaan tyttökirja, mutta muodollahan voi tehdä mitä vain.”
Diivan kaltaista henkilöä ei ole nähty missään tyttökirjassa, eikä samanlaista tyttökirjaakaan. Romaanin muoto hahmottaa Diivan ajatusmaailmaa kokonaisvaltaisesti. Se jäljentää ajattelua, jossa todellisuus ja kuvitelmat limittyvät toisiinsa.
Välillä Diiva katkaisee kerrontansa ja sanoo: ”Vaikka ei tämäkään ole totta.” Yleensä hän ei erityisemmin erottele totta ja kuviteltua. Kaiken kerrotun luomat mielikuvat vievät eteenpäin käsitystä Diivasta.
”Sitenhän ihmisen pää toimii. Päiväunelmat, kuvitellut kohtaamiset, kaikkihan ne täällä meidän päässä, kaikkihan ne koetaan”, Fagerholm tähdentää. Hän korostaa, että mielikuvituskin on osa omaa kokemusta. Vaikka teksti etenee rönsyillen, paikkaa ja aikaa tiuhaan vaihtaen on romaani kauttaaltaan hallinnassa. Fagerholm sanoo tehneensä runsaasti työtä, ettei tarina eksy.
Kielen kehittäminen oli myös urakka. ”Kesti aikaa ennen kuin löysin hänen äänensä. Diiva käyttää paljon omia sanojaan”, Fagerholm kuvailee.
Arja Tuomarin suomennoksessa päähenkilön kieltä ei niinkään toteuteta uusilla sanoilla, vaan ominaislaatu löytyy rytmistä ja poikkeuksellisista sanavalinnoista. Oma ääni Diivalla on suomeksikin. Puhuessaan äänen löytämisen tärkeydestä Fagerholm ottaa esiin J.D. Salingerin romaaniklassikon Sieppari ruispellossa.
”Pohdin sitä paljon, ja mietin mikä tekee siitä klassikon. Samaa 50-luvun kapinaa riittää muuallakin”, Fagerholm toteaa. Hän vastaa itse: ”Kirjan päähenkilöllä Holden Caulfieldillä on oma kielensä.”
Kirjailija sanoo kyvyn esittää ajatukset omin sanoin olevan yleisesti tärkeää kirjallisuudessa. ”Tätä kirjoittaessani jouduin ajattelemaan jokaisen ajatuksen loppuun asti, koska Diiva todella yrittää tehdä niin. Se oli paikoin raskasta.”
Työn ansiosta Diivalla on pokkaa todeta: ”Ajattelukykyni on niin kehittynyt että se hipoo neroutta. Ajattelukyky syöksähtänyt yli äyräiden toiminnan tavoitteellisuuden kustannuksella.”

Raastavan hauskaa työtä

Lähtökohtana Fagerholmilla oli tehdä hauska ja tiivis tyttökirja, joka olisi sukua Salingerin Siepparille. Lopullisen tekemisen uuvuttavuus ei ollut suunnitelmissa. Fagerholm ehti puolen vuoden kirjoittamisen jälkeen jo kertaalleen antaa Diivan kustantajalle, mutta otti sen takaisin ja jatkoi vielä vuoden.
Vaikutteita Diiva on imenyt moninaisesti. Tytön ajatusmaailmassa yhdistyvät luontevasti niin Friedrich Nietzsche kuin X-men-sarjakuvan sankaritar Phoenix Marvel Girl.
Kun vertaa Diivaa Ihaniin naisiin, yhteistä voi sanoa olevan juuri se kokonaisvaltaisuus, jolla kirjat on toteutettu. Molemmissa on ajatus, aihe ja ne nivoutuvat muotoon, kerrontaan ja henkilöihin saumattomasti. Silti kirjat eivät tunnu rakennetuilta.
”Kirjoitusvaiheessa etenee vaiston varassa. Vasta jälkeenpäin palaa ja selvittää arvoitukset itselleen. Työ on erittäin intuitiivista, on luotettava siihen, että se tieto mikä itsellä on välittyy tekstiin”, Fagerholm kuvailee.
”Kirjoitusprosessi oli raastava. Joutui lähtemään mukaan siihen Diivan maanisuuteen.”
Fagerholm sanoo, että Diiva on ihmisutopia. ”Voiko tällaista ihmistä olla olemassa kuin Diiva, tällaista vanhempaa Peppiä? Jos vastaa ei, on määritellyt oman todellisuutensa”, Fagerholm pohtii.
”On siinä paljon omia kokemuksia”, hän sanoo. ”Kirjoittaessa pitää olla valmis antamaan kaikki itsestään, älä salaile, älä salaile itseltäsi. On oltava valmis kertomaan salaisuudet. Se on sitä vapautta: voi valita mitä kertoo.”
”Itse olin aivan toivoton lapsi. Miksi en ikinä ollut kuin Diiva.”

Jonathan Mander
Kuva Tiina Karjalainen