13. marraskuuta 1998
Teksti:

Lähemmäs tuhat ihmistä odotti kiihkeästi Perunatorilla, Vanhan edessä 25. marraskuuta 1968 pikkupakkasessa. Jotain oli tapahtumassa, sillä lehtijutut, lentolehtiset ja huhut olivat kertoneet jo useamman viikon, että Vanhalla tullaan pitämään kokous, joka ”jatkuu, jatkuu, jatkuu…”

Kello 17.13 lasi helähti. Ovet aukesivat selälleen ja opiskelijajoukko rynni sisään.
    Näin alkoi 24 tuntia kestänyt suomalaisen ylioppilasradikalismin tunnetuin tapaus, Vanhan valtaus.
    Opiskelijat menivät Vanhalle, jotta seuraavaksi illaksi suunniteltuja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan juhlia ei voitaisi järjestää siellä. Valtaajien mielestä HYY:n vuosijuhlat edustivat vanhanaikaisuutta, 50-luvun arvoja, joita vastaan oli noussut kova kapina.
    ”Se oli hyvin tarkkaan suunniteltu. Me olimme varautuneet monenlaiseen juttuun. Kaikki ovet ja ikkunat oli katsottu tarkkaan. Sairaaloihin oli ilmoitettu, että voi tulla kyynelkaasun uhreja”, kertoo Riitta Suominen, joka ryntäsi sisään eturivissä.
    Yksityisen vartiointiliikkeen miehet odottivat väkijoukkoa Vanhalla. ”Tilanne oli uhkaava. Minä laitoin huivin baskerini alle, kun lähdimme sisään, siltä varalta, että minua lyötäisiin”, Suominen sanoo.
    Opiskelijat asettuivat saliin ja neuvotteluhuoneisiin ja aloittivat keskustelut koulutuksen tilasta, jähmettyneestä yhteiskunnasta ja – lopulta – vallankumouksesta.
    Valtaajien suurin murhe ei ollut poliisi. Pelottavin uhka olivat ”oikeistolaiset provokaattorit” tai ”kommandojoukot”, kuten vastustajia kutsuttiin. He heittivätkin kello 22.40 saliin savupommin.

”Älkää provosoituko” -huudot kaikuivatja valtaajat alkoivat We Shall Overcome -rauhanlaulun rauhanaktivisti Ilkka Taipaleen johdolla.

Tilanne laukaisi pienen paniikin. Se jäi myös uhkaavimmaksi kohdaksi koko valtauksessa.
    Vanhan valtausta onkin kutsuttu ”teatteriksi ja ”suureksi show’ksi”. ”Osanottajat olivat täysin tietoisia, että se oli pseudotapahtuma. Se oli tietoista, taktista lainakamaa”, sosiologi Klaus Mäkelä toteaa.
    Vanhalla suojelupoliisin etsivänä ollut Veli-Eino Nykänen muistelee, että väkivallattomuus oli poliisille itsestään selvää. ”Poliisi halusi katsoa onko tilanteessa vallankumousaineksia”, Nykänen sanoo. Virkavelvollisuuden takia Nykänen ei voi kertoa poliisin toiminnan strategisia juuria.
    ”Poliisi oli Vanhan valtauksessa, kuten muissakin tilaisuuksissa, enem-mänkin meitä suojelemassa kuin vastustamassa”, 60-luvun rauhanliikkeen keskeinen hahmo Pekka Peltola muistelee. ”Aivan toisin kuin Länsi-Saksassa, jossa poliisi oli hyvin aggressiivinen ja se sai aikaan vastareaktion (terrorismin).”
    Valtauksen järjestäjät pitivät Vanhalla kovaa kuria. Liisa Manninen (nyk. Liimatainen) johti punaisin käsivarsinauhoin itsensä merkinnyttä järjestyskaartia. Erään paikalle rynnänneen ”vastavallankumouksellisen” hän naulasi seinää vasten ja uhkasi vetää rettelöitsijää turpaan.

”TERVE SUOPO!”, hän kuuli huudettavan, kun he kaksi ryhdikkäästi astuivat pieneen kokoushuoneeseen, jossa istui ihmisryhmä. Miten noloa, eihän hän olisi saanut paljastaa itseään. Mitähän 15/A184 nyt ajatteli hänestä? (Marja-Leena Mikkolan pakina Ylioppilaslehden vallankumousnumerossa).

Liisa Liimatainen muistaa, että suojelupoliisin miehet erottuivat todella selvästi valtaajien joukosta. ”Alussa niitä oli ovella ja sitten huomasimme, että heitä oli HYY:n hallituksen kokoussalissakin. Yritimme saada heitä ulos, mutta lopulta päästiin sopimukseen, että he saivat jäädä. Ovella ja salissa tilannetta valvottiin yhdessä, yksi meidän ja yksi heidän miehistään.”
    Professori Antero Jyränki uskoo, että valtionjohto otti Vanhan valtauksen rauhallisesti. ”Ikinä en ole kuullut, että Vanhan valtaus olisi herättänyt suurta huolta”, myöhempi presidentin kansliapäällikkö muistaa.
    ”Samana vuonna oli Tshekkoslovakian miehitys ja silloin pidettiin ensimmäiset mielenosoitukset Neuvostoliittoa vastaan. Niiden tiimoilta muistan, että valtiojohto oli hermostunut. Siihen verrattuna ei huolestuttanut, jos ylioppilaat valtasivat oman talonsa”, Jyränki pohtii.
    Valtaajille Supo oli vain ”välttämätön paha, joka roikkui mukana”, kuten kirjailija Marja-Leena Mikkola muistelee. Hän kirjoitti taiteilijanimellä Marja Heikinhärkä suojelupoliisin agenteista irvokkaan jutun valtausta seuranneeseen Ylioppilaslehteen.
    ”Huumorilla ja ironialla heidän ylitseen käveltiin. Se tuntui huvittavalta se touhu. Näin jälkeenpäin se ei enää ole huvittavaa. Tuntuu inhottavalta.”
    Vanhan valtaajat arvuuttelivat paljon, kuunteleeko Supo heidän puhelimiaan. He vertailivat naksahduksia ja kaikuja. Niihin aikoihin poliisi tuli muutaman kerran paikalle kuin sattumalta, kun radikaalit yrittivät jotakin iskua.
    ”Palavereissa otettiin huomioon, että heillä oli myös avustajia opiskelija-aktiiveissa. Muutamia tapauksia tiesimmekin”, Riitta Suominen sanoo.
    ”Se pitäisi tutkia, missä määrin täällä on ihmisiä seurattu ja kuunneltu. Esimerkiksi Norjassa tämä keskustelu on jo aloitettu”, Mikkola huomauttaa.

Lauantaiaamuna 26.11 valtaajat nousivat pystyyn ja jatkoivat väittelyä. Väkeä tuli ja meni. Päivän aikana syntyi ratkaiseva juopa poliittisten suuntien välille.

Vanhan valtauksen johtohahmot olivat 1960-luvun yhden asian liikkeistä, kuten rauhanliikkeestä, nostetta saaneita opiskelijoita. Heidän puoluetaustansa vaihteli sitoutumattomasta liberaaleihin ja keskustaan.
    ”Se oli viimeisiä hetkiä, kun opis-kelijaradikalismi ei ollut vielä hakeutunut järjestöihin”, muistelee Kimmo Kevätsalo, yksi näkyvimmistä hahmoista.
    Lauantain keskustelun tuoksinnassa keskustaliberaalit kävivät puhujapöntössä toteamassa, että heidän mittansa on täynnä. Sen jälkeen sanat Marx, työläiset, proletariaatti ja vallankumous lisääntyivät. Vasemmisto oli ottanut paalupaikan.
    ”Siellä Vanhalla kuulin ensi kertaa neuvostomarxilaisia sloganeita, pu-heenpartta, joka sittemmin tuli niin tutuksi”, Antero Jyränki sanoo.
    ”Viimeiseksi Vanhalla tehtailtiin julkilausumia esimerkiksi marxilaisista opintopiireistä, joita piti perustaa jokaiseen tiedekuntaan. Monet taistolaiskommunistisen liikkeen johtohahmot pitävät noita loppuhetkiä valtauksen suurimpana antina”, opiskelijaliikettä tutkinut John Lagerbohm korostaa.
    Vasta Vanhan jälkeen astui esiin selvästi puoluepoliittisempi vasemmistolaisuus.
    ”Siihen mennessä radikalismi oli ollut korostetusti rationaalisuutta, hyvin älyllistä. Vanhalla ensimmäistä kertaa näkyi tunteellisuus, romantisointi, joka leimasi sittemmin etenkin taistolaisuutta”, Kati Peltola kuvaa.
    Liisa Liimataisen mielestä valtaus jäi liian lyhyeksi ja spontaaniksi. Valtaajien voimat olivat jo lopussa siinä vaiheessa toisena iltapäivänä, kun pai-kalle alkoi saapua työläisten lähetystöjä solidaarisuuttaan osoittamaan.
    ”Olin sitä mieltä, että operaatio on saatava päätökseen niin kauan kun tilanne pystytään pitämään käsissä. Se oli sellaista anarkistista hälinää. Ihmisten piti laulaa, rakastella ja kännätä, joten kukaan ei saanut nukuttua”, Liimatainen muistaa.
    Suuren ”show’n”, ”tehokkaasti onnistuneen teatterinäytöksen” jälkeen valtaajat poistuivat Vanhalta. Ennen lähtöään he ottivat harjat käsiinsä ja puhdistivat talon kunnolla. Näytös viimeisteltiin siististi.

Suojelupoliisin arkiston salassapito-aika on 60 vuotta. Supo ei myöntänyt Ylioppilaslehdelle poikkeuslupaa arkiston käyttöön.

Jaakko Lyytinen ja Matias Möttölä
Kuva: A Media