Joka viidennellä suomalaisella on päässään vikaa. Pillerien kulutuksen kasvu on saanut aikaan suoranaisen mielenterveys-buumin. Ben Furman käsittelee televisiossa pään ongelmia kevyin ottein, opiskelijoille mainostetaan omaa Internet-mielenterveyspalvelua ja lehtien mielipidesivut täyttyvät aiheesta. Hulluus tuodaan ulos kaapeista, kun vaietusta alueesta yritetään viimein puhua.
”Me teemme tästä muotijutun, kuten hivistä tehtiin aikoinaan”, mielenterveyshoitaja Satu Viskari uhoaa. ”Kukaan ei enää väitä, että hiv olisi vain homojen ongelma. Ei skitsofreniakaan ole mikään hävet-tävä juttu”, hänen kollegansa Katja Ahmavuori jatkaa. Hoitajat aikovat saada aikaan mielenterveysbuumin.
”Mielisairaita ei kukaan ole valmis puolustamaan. Jos perheessä on skitsofreniaa, siitä mieluummin vaietaan. Fyysisesti sairaita ollaan kyllä valmiita puolustamaan”, lähihoitaja Outi Laajus sanoo. Kaikki kolme työskentelevät skitsofreenikkojen hoitokodissa, Alvi ry:ssä, ja kampanjoivat mielenterveystyön puolesta. Viime kesänä ympäri Suomea levinneet t-paidat Young Free and Schizofrenic ja Psyko Killer -tekstei-neen ovat heidän käsialaansa.
Avohoidon luvattu maa
Psyykkisten häiriöiden väitetään 90-luvulla lisääntyneen. Varmaa on, että niin lääkkeiden käyttö, sairaalassa hoidettujen masennuspotilaiden mää-rä kuin psyykkisten häiriöiden perusteella tehdyt eläkepäätökset ovat lisääntyneet sitten vuosikymmenen alun. Erilaisia masennuspillereitä syödään enemmän kuin koskaan.
”Lievät häiriöt ilmenevät yhä use-ammilla tavoilla. Neuroosit ja taudinkuvat ovat tulleet monimuotoisemmiksi kuin ennen”, psykiatrian dosentti ja Stakesin ylilääkäri Timo Tuori kertoo. Taudinkuvien monipuolistumisen syystä ei olla varmoja. Joidenkin mukaan syynä on yhteiskunnan monimutkaistuminen ja epämääräistyminen.
Vielä 1980-luvulla Suomi oli laitosten luvattu maa. Vuonna 1980 maassa oli 20 000 psykiatrista sairaalapaikkaa, nykyisin potilaspaikkoja on reilut kuusi tuhatta. Skitsofreeni-koita on psykiatrisissa sairaaloissa neljännes vähemmän kuin viime vuosikymmenellä, vaikka heidän määränsä ei ole vähentynyt. Suomesta on 90- luvulla tullut suuri avo-hoitola. Avohoito tarkoittaa sitä, että potilaat käyvät säännöllisin väliajoin tarkastuttamassa tilansa ja vastaavat itse lääkkeidensä syömisestä.
”Avohoidon myötä ulkona liikkuu myös ihmisiä, joiden pitäisi ehdottomasti olla lukittuina”, oikeuspsykiatrian alalla työskennellyt nainen kertoo. Hän kertoo tapauksesta, jossa omaisten pyynnöstä huolimatta uhkana koettua potilasta ei otettu hoitoon. Lopulta tämä tappoi sivullisen. Toisaalla nuori äiti yritti useita kertoja saada apua, mutta sai vain uusia masennuslääkkeitä. Lopulta hän tappoi lapsensa.
Työntekijät palavat loppuun
Stakesin Timo Tuorin mukaan avohoidon hyödyt ovat suuremmat kuin haitat. Sairaalassa mielenterveyspotilaiden tila vain pahenee. Passivoiva ympäristö ajaa potilaat helposti yhä syvemmälle sairauteensa, kun taas toimivassa avohoidossa mielenterveysongelmista kärsivät ovat mukana yhteiskunnassa ja saavat virikkeitä.
”Mutta hyvä avohoito on hankalaa, se vaatii enemmän henkilökuntaa kuin pelkkä lääkehoito”, Tuori sanoo.
Vaikka avohoidon määrä on koko ajan lisääntynyt, siihen suunnatut resurssit eivät ole kasvaneet. Kaikki, mitä on määrässä lisätty, on revitty henkilökunnan selkänahasta.
”Henkilökunnan työmäärä on lisääntynyt ja heidät on pantu koville. Heidän väsymisensä on ongelma”, Tuori varoittaa.
Hullut auttavat itseään
Avohoidon lisääminen on käytännössä tarkoittanut lääkehoidon lisäämistä. Muutama pilleri päivässä ei tee kaikista mielenterveyspotilaista yhteiskuntakelpoisia. Monet potilaat ovat jääneet tyhjän päälle. Viime vuosina erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhdistykset ovat ottaneet avohoidon järjestämisen asiakseen. Ympäri maata on perustettu erilaisia klubitaloja, päivähoitokoteja ja sosiaalisia yrityksiä työllistämään toipilaita.
Helsingin Klubitalo on eräänlainen kolmannen sektorin työpaikka, jossa mielenterveyspotilaat tekevät työtä itselleen. Klubitalossa harjoitellaan paluuta työelämään ja yhteiskuntaan.
”Klubitalo on auttanut minua mie-lettömästi. Olen aloittanut täällä pienistä töistä kuten asiakirjojen puhtaaksikirjoittamisesta”, Klubitalon aktiivi Kim Tammi kertoo. 20-vuotias Tammi on tutustunut suomalaiseen mielisairaala- ja avohoitoon po-tilaana. Hän sairastui 13-vuotiaana anoreksiaan. Taudin oireilu saatiin hoi-dettua, mutta siihen liittyvä masennus jäi. Kolmen vuoden kuluttua hän sairastui uudestaan masennukseen.
Myös Aku Kaikkonen kuuluu Klubitalon aktiiveihin. ”Me hullut olemme täällä kaikessa mukana. Itse olen talous- ja henkilöstötoimikunnissa”, burnoutista sairaalaan joutunut Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen eli VTT:n entinen tutkimusinsinööri nauraa.
”Potilaat ovat mukana päättämässä omista asioistaan. Meillä on monenlaista erityisosaamista. Jopa kirjanpito hoidetaan itse.” Kaikkonen työskentelee erilaisissa mielenterveysprojekteissa. Hän on muun muassa Mieli maasta ry:n hallituksessa, luennoitsijana sosiaalisessa yrityksessä sekä vetäjänä ja kouluttajana masentuneiden oma-apuryhmissä.
Lääkkeillä hiljaiseksi
Kim Tammen mukaan sekä avohoidossa että sairaalahoidossa riittää ongelmia. ”Kun sairastuin, lääkärit tekivät minulle viisi eri diagnoosia, joiden joukossa oli muun muassa skitsofrenia. Lopputulos oli se, että minuun tungettiin paljon lääkkeitä. Olin sängyssä makaava zombie enkä pystynyt puhumaan kunnolla. Onneksi isäni puuttui lääkitykseen”, hän kertoo.
”Olen törmännyt lääkäriin, joka pitää potilaita pakkohoidossa, vaikka hoitoon ei olisi tarvetta. En itse ole kokenut olevani katteettomasti sairaalassa, mutta tiedän kaksi sellaista tapausta”, hän kritisoi.
Sairaaloiden tilanne on Tammen mukaan huono. Hoidosta supistetaan koko ajan määrärahoja ja työntekijät ovat stressaantuneita. Potilaita on liikaa, eikä henkilökunnalla riitä heille tarpeeksi aikaa. Lääkitys on helpoin keino päästä ongelmasta.
Myös Kaikkonen yhtyy kritiikkiin. Kyytiä saa erityisesti Hesperian mielisairaala, jossa heidän mukaansa lääkityksen määrä riippuu lääkärin mielialasta ja hoitajat ovat ylimielisiä. Sairaalan toimintatapoja kriti-soivien lääkekuuria lisätään sillä perusteella, että he ovat hankalia potilaita, häirikköjä. Mielisairaanhoidon menetelmiä ei saa kyseenalaistaa. Ei laitosten sisällä, eikä niiden ulkopuolella.
”Sekä kunnallisissa sairaaloissa että avohoidossa hoito on ylhäältä ohjattua, eikä potilailla ole ihmisar-voa. Henkilökunta tietää tarkkaan mikä on potilaalle hyväksi, ilman että häneltä itseltään kysytään. Mielisairaanhoidossa ei aina toteudu edes alkeellinen tasa-arvo”, Kaikkonen sanoo. Avohoidossa psykiat-rilla on viisitoista minuuttia aikaa potilaalleen. Miten siinä ajassa voi määrittää potilaan kulloisenkin tilan ja määrätä oikeat lääkkeet, hän ihmettelee.
Päättymätön sairaalakierre
”Sairaaloissa tehdään hyvää työtä, mutta turhaan”, lähihoitaja Outi Laajus kiteyttää. Hänen mukaansa sairaalasta päästessään ihmisillä ei usein ole paikkaa mihin mennä. Kuntoutuspaikkoja ei riitä tarpeeksi ja avohoito on yleensä riittämätöntä.
Sairaalan ja avohoidon välistä puuttuu lenkki. Useimmat potilaat eivät ole yhteiskuntakelpoisia heti sairaalasta päästyään ja päätyvät pian uudestaan sairaalaan.
Aiemmin mielisairaalassa työsken-nelleellä Katja Ahmavuorella on paljon sanottavaa sairaaloiden toimintatavoista. ”Sairaalassa potilaiden ohella pitää hoitaa erilaiset rutiinit, jakaa lääkkeet ja ruoka, tehdä lääkemuutokset, kirjoittaa raportit ja vastata puhelimeen. Sairaaloissa ei ole aikaa ihmisille, hoitajia ei riitä.”
Ahmavuoren mukaan vika ei ole hoitajissa. Sairaaloilla ei ole varaa pal-kata uusia työntekijöitä, vaikka tarvettakin olisi. Potilaita on yli äyräiden.
”Toisaalta hallintoa pitäisi supistaa. Sairaaloissa on osastonhoitaja, ylihoitaja, johtava ylihoitaja, ylilääkäri, apulaisylilääkäri, sairaalan johtaja ja niin edelleen. Hierarkiassa virkoja riittää, mutta hoitajavirkoja ei”, hän ihmettelee.
Tulosvastuun myötä sairaalat ran-kataan sen mukaan mitä nopeammin potilaat saadaan ulos. Mielisairaanhoidossa tilanne on nurinkurinen. Ihmiset kiertävät lyhyillä hoitokeikoilla.
”Helsingissä on viisi tuhatta ihmistä, jotka tarvitsisivat ympärivuorokautista hoitoa”, Satu Viskari arvioi. ”Mutta paikkoja ei ole”.
Mielenterveysmessut Wanhassa satamassa 15.-17. 11.
Helsingin Klubitalo: http://www.clinet.fi/~hkiklubi
Tietoa Nyyti ry:n virtuaaliolkapäästä http://www.helsinki.fi/jarj/nyyti
tai nyyti-ry@helsinki.fi
Heikki Valkama
Kuva: Petri Juntunen
