30. lokakuuta 1998
Teksti:

Epäilty 1: Jakopoliitikot

Suomalaisen perinteisen, valtakunnantason politiikan ovat pilanneet poliitikot. Nämä ”jakopoliitikot” ovat vain jakaneet hyvää ja ajaneet maan politiikan perikatoon, väittää Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Risto Uimonen.
    ”Suomeen kasvoi 1970- ja 1980-lukujen kasvuhuumassa vääristynyt sankaripoliitikon malli, politiikan Robin Hood. Syntyi myytti, että hyvä poliitikko on se, joka ottaa rikkailta ja antaa köyhille”, Uimonen kuvaa kirjassaan Häntä heiluttaa koiraa.
    Nämä kaukojuhantalot pistivät rahaa haisemaan, kunnes tuli lama. Uimosen mielestä poliitikot ovat saaneet Suomen velkavankeuteen ja siten vieneet mahdollisuudet tehdä valintoja.
    Uimonen yltyy kirjassaan runttaamaan koko demokraattisen järjestelmän. Hänen mielestään se on sairas.
    ”Demokratiassa ei ole muuta keinoa vaikuttaa maailman menoon kuin se, mitä kansan valitsemat poliitikot tekevät.” (… ja nämä poliitikot tekevät tyhmyyksiä.)
    ”Politiikan prioriteetti numero yksi on oma valta. Vasta sitten tulee yhteisten asioiden hoito.” (… ja siksi ennen eduskuntavaaleja kaikki kalas-televat ääniä saadakseen valtaa, eikä kukaan uskalla puhua säästämisestä.)
    Lääkkeeksi Uimonen kaipaa ensialkuun ”puolisosialistisen” Suomen ”tervehdyttämistä”: Kunnon leikkauksia ja valtion omaisuuden myyntiä.
    Kaikkein eniten Uimonen vaatii yksimielisyyttä, isänmaallista valtiojohtajuutta. Ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä ”vaikeita päätöksiä”.
    Uimosen linja on talouspoliittisia mielipiteitä myöten tuttua uuskonservatiivisuuta. Sen mukaan on olemassa terve järki, joka ymmärtää talouden luonnonlakeja.

Puolustuksen puheenvuoro

Talous-Finlandia-palkinnon saanut Osmo Soininvaara on eri mieltä jo Uimosen perusteesistä.
    ”Päätökset, joita tässä suositellaan, eivät ole hyviä. Tämä on tällaista vulgääriliberaalia ajattelua: jos valtio osallistuu talouteen, se vie automaattisesti huonompaan suuntaan”, vihreiden kansanedustaja mu-risee.
    Soininvaaran mukaan Suomessa on säästetty julkisista menoista enemmän kuin missään länsimaas-sa. Lamakauden budjetteja luonnehtii tiukoiksi myös Jaakko Kian-derin ja Pentti Vartian talouskirja Suuri lama.
    ”(Uimosen) Vaatimukset ovat kohtuuttomia”, Soininvaara väittää. Hän toteaa, että jos työllisyys paranisi – eli etenkin kouluttamattomia saataisiin halvemmalla töihin – olisi Suomen julkinen talous 50 miljardia ylijäämäinen ”ja koko tämä säästöpulina voitaisiin lopettaa”.
    Kokoomuksen kansanedustajana vuodesta 1979 istunut Ben Zyskowicz väittää, että poliitikot eivät ole pelkureita. He kuuntelevat ”kansalaismielipidettä”.
    ”Eivät poliitikot jätä kovia päätöksiä tekemättä siksi, että ovat arkoja. He ymmärtävät, että kansalaiset rankaisevat budjetin tasapainottamisesta siirtämällä hallituspuolueet oppositioon.”
    ”Sitä paitsi kansalaiset ja heidän järjestönsä ovat jarruina leikkauksille. Minun kokemukseni mukaan monet hyväksyvät leikkaukset vain, kun ne eivät koske heitä. Heti jos mennään leikkaamaan omia etuja, loppuvat säästöpuheet.”

Epäilty 2: Kansainväliset kapitalistit

Pelottavin politiikan murhaajaehdokkaista on globaali kapitalismi. Se ulottuu kaikkialle ja siitä on mahdoton saada otetta. Talouden globalisoituminen merkitsee ainakin kahta asiaa: pääoma liikkuu nopeammin ja yritykset siirtävät tuotantoaan arvaamattomasti maasta toiseen; sinne missä on halvempaa.
    Pääoman liike merkitsee etenkin sitä, että koroista ja osakekursseista määräävät kansainväliset kapitalistit. Jos Suomesta tulee huono sijoituskohde, karkaavat dollarit muualle. Korot saattavat nousta ja osakkeet menettää arvonsa.
    Etenkin valtion velkaantumisesta ollaan huolestuneita. Pelätään, että suuri velka nostaa korkoja ja tulee siis kalliiksi veronmaksajille. Siksi on pidettävä ”nyörit tiukalla”.
    Tuotannon siirtymisen torjumiseksi taas vaaditaan, että on laskettava työvoiman kustannuksia ja veroja. Muuten suuryritykset perustavat tehtaansa muualle.
    Poliitikoista globalisaatio on pelottavaa, sillä se ei näy missään, eikä sitä voi henkilöidä.
    ”Hallitseva voima on nimeltään olosuhteiden tyrannia”, kirjoittaa epätoivoinen tamperelainen esseisti Eero Silvasti Hesarissa (15.8).
    Globaali kapitalismi pakottaa tekemään, ei visioimaan: ”Parasta politiikkaa on vain sopeutuminen ja reagointi ongelmiin, joita eteen osuu”, Silvasti jatkaa.
    Samaan epätoivoon politiikan loppumisesta on vaipunut jopa Kalevi Sorsa. Pääministerinä hän runttasi läpi päätöksen kuin päätöksen ja teki siltoja sinne missä ei ollut edes jokea.
    Nyt globalisaatio on tehnyt poliitikoista pelkkiä tyhjänpuhujia, Sorsa väittää.
    ”Ihmiset ovat oikeassa ajatelles-saan, että sama se kuka siellä on, virkamiesten lauluja se kuitenkin lau-laa”, toteaa idealisminsa menettänyt Sorsa HS:n Kuukausiliitteen haastattelussa.

Puolustuksen puheenvuoro

Aivan näin huolestuttava tilanne ei välttämättä ole, väittävät Ben Zyskowicz ja Osmo Soininvaara.
    Zyskowicz uskoo, että velka on globaalin kapitalismin ainoa kiristyskeino. ”Jos valtio ei ole velkaantunut, ei minkään maailman kansainvälistyminen rajoita politiikkaa.”
    Osmo Soininvaara pitää yritysten globalisoitumista enemmänkin tekosyynä kuin todellisena uhkana.
    ”Suomesta on hävinnyt 500 000 työpaikkaa, mutta niistä ehkä 50 000 on siirtynyt ulkomaille. Loput ovat kadonneet teknologian kehityksen vuoksi.”
    ”On järjetöntä väittää, että kehitysmaat voittavat meidät omilla markkinoillamme. Suomessa globalisaation häviäjä on esimerkiksi Hyvinkää, josta on lähtenyt tekstiiliteollisuus muualle. Sen sijaan globalisaatiovoittaja on vaikkapa Salo, jossa on uutta kännykkäteollisuutta”, listaa Soininvaara.

Epäilty 3: Media

Murhaajalistan kolmas pääepäilty on suomalainen media, joka pitää kansalaisia apatian vallassa. Kansalaiset ovat sivustaseuraajia, alamaisia. Eikä tässä kaikki. Media on itsekin alamainen, herrojen lakeija. Toimittajat eivät tohdi kyseenalaistaa suurten johtajien mielipiteitä.
    Näin media on onnistunut tappamaan vaihtoehdot yhteiskunnasta ja poliittisesta elämästä.
    ”Katsojille varataan sivustakatsojan rooli. Suositellaan suhtautumaan sillä tavalla, että ’ei tämä minua kiinnosta'”, väittää tv-uutisten vastaanottoa tutkinut Seija Ridell Tampereen yliopistosta. Ihmiset katsovat tv:n uutisjuttuja totuutena. Heillä ei tule edes mieleen kyseenalaistaa uutisten esittämää. Kuitenkin jutut ovat tiettyjen ammatillisten valintojen, journalistisen teollisuustuotannon tuloksia, Ridell korostaa väitöskirjassaan Tolkullistamisen politiikkaa.
    Ridellin mielestä toimittajilta puuttuu kunnianhimoa ja uskallusta tehdä jutuistaan monitahoisempia. He eivät vaivaudu kyseenalaistamaan valtaapitävien näkökulmia tai pohtimaan, millaisia laajempia seurauksia pienillä ja arkisilla teoilla saattaa olla.
    ”On älytöntä haukkua ihmisiä välinpitämättömiksi, jos heillä ei edes ole tilaisuutta kokea, että asiat koskettavat heitä. Vasta reagointimahdollisuuksien tarjoamisen jälkeen voidaan kysyä, ovatko ihmiset todella passiivisia.”
    Suomalainen media ratsastaa pelkästään johtavien poliitikkojen perässä, eikä uskalla itse miettiä näkökulmaansa asioihin. Kaikki lehdet kirjoittavat samoista asioista samalla tavalla, väittää oululaisen Kaleva-lehden poliittisen toimituksen esimies Markku Heikkilä kirjassa Journalismia! Journalismia?.
    Heikkilän mielestä suomalaisten toimittajien riippuvuus poliitikoista on paljon suurempaa kuin esimerkiksi ruotsalaisilla, joilla on Heikkilän mukaan valtava tarve ”kontrolloida vallanpitäjiä”.

Puolustuksen puheenvuoro

Kaikki eivät kuitenkaan syytä suomalaista mediaa valtaapitävien perässähiihtäjäksi. Etenkin laman aikana suuri osa tiedotusvälineistä asettui ”kansan puolelle sortajia vastaan”, kuten Jaakko Kiander ja Pentti Vartia kuvaavat Suuri lama -kirjassa. Esko Ahon hallitusta haukuttiin yleisesti köyhien hakkaamisesta.
    Ridellkin muistuttaa, että yksittäisiä toimittajia ei kannata syyllistää poliittisuuden tappamisesta. ”Tv-uutisissa vika on ennemminkin uutismuodon kaavoittumissa. Uutiset ovat kaikkialla maailmassa hyvin yhdenmukaisia. Juju onkin siinä, että toimittajien pitäisi koetella lajityypin rajoja ja rohjeta esittää asioita totutusta poikkeavasti.”
    Myös Heikkilä ymmärtää toimittajia. Hän muistuttaa, että Suomessa piirit ovat pienet. On vaikea haistattaa aamun lehdessä poliitikolle ja illalla kinuta samalta poliitikolta uutisvinkkiä.
    ”On helppo samastua henkilöihin, joiden toimintaa jatkuvasti seuraa ja joiden kanssa on hyvin paljon tekemisissä. Tästä seuraa tiedotusvälineiden ja julkisuuden samankal-taistuminen ja näkökulmien yhtenevyys.”