16. lokakuuta 1998
Teksti:

Liian ahtaaseen pikkutakkiin sulloutuneen pyöreäposkisen kirjailijan palatessa miestenhuoneesta istuin sen paikalla. Niin se ainakin näki vaivakseen kertoa. Totesin, että jakkara oli ollut vapaa, mutta että siitäkin olisi taatusti mukava olla nimeltään Marsipaani, Perserkki tai Juurihoito sen sijaan että on kuin kuka tahansa tavallinen komulainen. Nousisivat kaikenmaailman etelänpelletkin varmasti vikkelämmin ylös pelkästä pelosta.
    Se vakuutti olevansa lähes sanaton hämmästyksestä, mutta väitti kuulleensa itseoppineiden kirjallisuuskriitikoiden laajasta ammattikunnasta, joka oli keskimäärin vielä useammin väärässä kuin tv-meteorologit ja poliisiakin alttiimpi kaikenlaisille tapaturmille, kuten esimerkiksi nenärustoon ruopaisulle.
    Kerroin miettineeni, onko sillä, sentään etelän yliopistolla muunkin kuin oluen ja soluseksin parissa pyörineellä miehellä, oikein laskukaava josta näkee montako sivua kertomuksesta pitää viettää Sodankylä-Rovaniemi-tiellä, paljonko juopotellen ja kaupungin vuokrakaksion sohvalla nokkahuilua soittaen, jotta se onnistuu ja ennen kaikkea myy. Se huokaisi teatraalisesti ja sanoi, että periaatteessa olin oppinut vittuilun alkeet, mutta että peruskurssilaisten ei kannattaisi vielä alkaa haastamaan ammattilaisia.
    Arvelin sen tarkoittavan, että kuka tahansa kaukoröyhkä pohjoisen perukoilta voi tulla nuorena hurjana esittämään kovista pääkaupungin kapakoihin, mutta koko perheen viihdeohjelmaan pääsy keski-ikäistyneen pornorunoilijan aisaparina vaatii jo enemmän hauista.
    Se sanoi vakuuttuneensa siitä, että ajatuskuplani oli loputtoman tyhjä ja valkoinen kuin vaarallinen hankea. Sanoin sen olevan muiden nuoruudensyntiensä ohella myös runoilija, minkä huomaa edelleen. Vaikka krumeluureihin korulauseisiin puettu lyriikka on sittemmin hiukan hävettänyt, isoa miestä, kuin tummat suorat housut, jotka ovat liian tiukat niin, että joutuu heiluttamaan persettä kävellessään. Miehekäs vaikutelma kärsii. Ja runoista vielä enemmän kuin lupsakasta huuleilusta iltapäivälehden sivuilla.
    Harmittelin, ettei mukanani sattunut olemaan mut-kaa, lukuunottamatta suolenmutkaani, joka oli täynnä samaa tavaraa mitä pyöreäposkiselta tuli suusta. Se vakuutti olevansa hämmästynyt sanavalmiudestani ja suositteli minulle uranvaihtoa kirjalliselle alalle sen sijaan että kiertelen kapakoissa kiusaamassa viattomia portsarien puolta pitäviä pohjoisen poikia.
    Mielestäni puhuin vähän mutta asiaa. Väittihän sekin, ettei halua kutsua töitään dekkareiksi, koska niin äärettömän paljon paskakirjallisuutta kulkee dekkarinimikkeen alla. Sen sijaan se ei pitänyt ilmeisesti paskakirjallisuuden tunnusmerkkejä täyttävänä sitä, että jauhaa kerran keksittyä kaavaa sen enempää uudistumatta ja myy kuin iskelmätähti avioeronsa jälkeen.
    Se kysyi mistä lähtien on ollut kiellettyä käyttää samaa reseptiä jonka on hyväksi todennut, eikä se kuulemma puhunut kossupalmasta. Eikö yksi paasilinna ole tarpeeksi jopa tälle toppatakkiturvokkeiden ja taksikuskien luvatulle kansakunnalle kysyin. Sen tietääkseen niitä oli kolme ja neljäs tuulikaapissa piilossa, eikä uskonut ymmärtävänsä mitä ajoin takaa. Esitin asian hitaasti kuin jos lapsi pitää lyömättä saada ymmärtämään että hella polttaa. Jos ei keksi muuta uutta kuin panna Kaija pulputtamaan sippimiehen jorinoita Ilmarin sijasta, niin eikö kannattaisi mieluummin palata kotiin katsomaan miten Kemijoen tukki ui. Sinne pääsee taksilla.
    Ja silloin Rovaniemen Rabelais tunsi Piston sydämessään.

KavunNapu@hotmail.com