02. lokakuuta 1998
Teksti:

Väitetään, että hevin voi sijoittaa samaan teininostalgian kategoriaan kuin minttusuklaa-liköörin, Clearasil-puikot ja Commodore kuusnelosen. Väitteistä välittämättä tuhannet Iron Maidenin fanit kokoontuivat syyskuussa taas kerran Helsingin jäähalliin. Konsertti todisti, että hevi on sittenkin meille yli-ikäisille hevareille enemmän kuin pelkkä päälle jäänyt puberteettitrippi.
    1980-luvun nostalgisointi on vihdoin alkanut. Mauttomuuden vuosikymmenellä varttuneet astuvat kaa-peistaan ja tunnustavat olleensa Duran Duranin ja Modern Talkingin faneja. Kitschin vuosikymmenen kummajaiset ovat palanneet levy-myyntilistoille.
    Vanhaa hevaria rahastus-come-backit huvittavat. Hän tietää, että Iron Maiden on paahtanut jo parikymmentä vuotta epämuodikasta ja pop-eliitin halveksimaa heviään. Todellisen fanin uskollisuutta ei hetkauttanut edes se, että kitarametallin pää-äänenkannattajat ottivat Somewhere In Time -levyllään vuonna 1986 käyttöönsä syntetisaattorin, joka oli vielä viime vuosikymmenellä parturiin verrattavissa oleva kirosana kunnon metallistien parissa.
    Jäähallin käytävillä ja pisoaarin äärellä kuultujen puheiden perusteella enemmistö odottaa illalta nimenomaan Maidenin vanhempaa materiaalia. ”Jos ei kuulla vähintään puolen tunnin mittaista versiota Rime of the Ancient Marinerista, mä oon todella pettynyt!”, ilmoittaa kauhtu-neeseen Somewhere On Tour -paitaan sonnustautunut heppu. Olen samoilla linjoilla.

    Minulle Iron Maiden oli yläasteella tärkein orkesteri. Julistin yhtyeestä pitämäni esitelmän lopuksi, että Maidenin olisi aika hajota heti ja kunnialla. Pelkäsin, että bändistä tulee ennen pitkää pappojen kehäraakkikokoonpano, joka nolaa itsensä ja hevin maineen.
    Yläasteella hevariksi ”ryhtyminen” oli selvä juttu, eihän kukaan täysjärkinen nuorukainen olisi halunnut leimautua snobiksi. Nuo matelijankuvalla hinnoiteltuihin pikeepaitoihin pukeutuneet juppikulttuurin opetuslapsethan edustivat kaikkea sitä, mitä me hevarit halveksimme.
    Odotan jäähallissa keikan alkua onnellisena siitä, ettei toivomukseni bändin hajoamisesta ole sittenkään toteutunut. Vaikka keikkapaikalla myytävä krääsävalikoima on laajentunut teemukeihin, hiirimattoihin ja jopa kammottuihin pikeepaitoihin asti, ei bändi silti ole siirtynyt firmalippuväellä katsomonsa täyttävien rokkimammuttien sarjaan. Niittirannekkeita ja mustaa nahkaa näkyy yleisön joukossa yhä kiitettävästi. Speedy ja Saku ovat edelleen keskuudessamme.

    Hevarinuoruudessa kaljanjuontiennätykset tehtailtiin AC/DC:n soidessa ja vastakkaisen sukupuolen salaisuuksiin perehdyttiin Scorpionsin viiksiheviballadien tahdissa. Teiniaikojen bändeistä Maiden oli silti ehdottomasti tärkein. Maidenin ja varhaisen Metallican kaltaiset reippaat ja rumat miesköörit toivat kaivattua egotrimmausta finnien lannistamille teinipojille. Kaikkien ei tarvinnutkaan näyttää bonjoveilta ollakseen palvottuja populaariheeroksia. Hevi mahdollisti itsetunnon kehittymisen jokseenkin normaaliin tapaan apokalyptisesta ak-nesta huolimatta.
    Toisen biisin aikana nyppään korvatulpat pois. Niin alas ei vanha hevari voi vajota, tulkoon tinnitus tai ei. Kunnon keikalta poistuessa täytyy korvien välistä kuulua vihlovaa vinkunaa. Steve Harrisin basso lonksuu tutun kuuloisesti ja vanha lyttynokka Nicko McBrain on yhä kuin demoninen duracellpupu rumpujensa takana. Eikä Blaze Bayley oikeastaan ole yhtään hullumpi vokalisti, vaikkei hän valitettavasti Bruce Dickinson olekaan. Mutta miksi ihmeessä ne pihtaavat vanhoja klassikoitaan?

    Populaarimusiikin tutkija Iain Chambers sanoi 1980-luvulla heviyleisöstä: ”Pitkätukkaisia, farkkuihin pukeutuneita vakituisia miesjoukkioita kuluttamassa valtavia määriä olutta ja soittamassa liehakoivia haamukitarajuoksutuksia kunnianosoituksina lavalla riehuville alter egoilleen”. Tiedemiehen sanat tukevat valikoivaa muistiani.
    Huomaan vaistomaisesti hapuilevani näkymätöntä Stratocasterin kaulaa ja seuraavani Dave Murrayn ja Janick Gersin tiukkaa tuplakitarointia. Olen oikeassa joukossa. Pääni yltyy villiin moshaukseen, josta puuttuu jotain olennaista. Puolimetrinen hevilettini jäi parturin lattialle lepäämään jo vuosia sitten.

    Pseudointellektuellit popjournalistit mieltävät Iron Maidenin mänttiheviksi, jonka ainoa funktio on toimia teinipoikien siirtymäriittinä varhaisaikuisuuteen. Olen itsekin kokenut epäuskon hetkiä, kun luontaisen ”aikuistumisen” nimissä hairahduin kriittiseksi taidelukiolaiseksi. Hevin suoraviivaisuus saattaa tuntua vieraalta herkässä kasvuvaiheessa, jolloin elämän totuutta etsitään Kauko Röyhkän sanoituksista. Onneksi tuo kausi, jolloin musiikkimaku valjastetaan muka heijastamaan omaa henkistä tasoa, on yleensä ohimenevä ilmiö ihmiselämässä.
    Vasta 2 Minutes to Midnight saa pälvikaljuisemman diggaripolvenkin puimaan pukinsorkkaa hellyttävän innokkaasti. Vetreät karpaasit kirmaavat ympäri estradia kuin verryttelyvetoja tekevät sprintterit. Tämä on aivan toista maata kuin nykybändien jylhät hahmot, jotka seisoskelevat mustanpuhuvina jyhkeässä haara-asennossa, mitä nyt välillä tukkaa hulmautetaan. Hevihemmottelu jatkuu encoreilla – The Number of the Beast, The Trooper, Sanctuary…

    Kun kävelen ulos jäähallista viileään syysyöhön, korvissa vinkuu turvallisesti. Tuumivatpa poptoimittajat Depeche Moden surkastamilla sarkastisilla pop-aivoillaan mitä tahansa, hevi ei pala tulessakaan.

Mikko Kalajoki