30. lokakuuta 1998
Teksti:

”Vihaan mustalaisia! Vihaan mustalaisia!”
    4-vuotias poika ulvoo vieressäni hiekkalaatikolla. Hänen 3-vuotias leikkikaverinsa, sinisilmäinen poikalapsi, osoittaa hetken mietittyään lapiolla omaa poikaani, joka on 2-vuotias ja ruskeasilmäinen. Poika epäilee: ”Toi on mustalainen.”
    Aion vastata, että eihän poikani ole mustalainen, vaan hän on… Niin, mikä? Suomalainen? Tuskin kansallisuus kiinnostaa hiekkakakkujen leipojia. Poikani on siis keskivertosuomalaista hivenen tummempi, koska hänellä sattuu olemaan ranskalainen isä.
    Mutta en halua puolustautua, eihän mustalaisuus ole hävettävää. Jospa pystyisin kertomaan mustalaisvihaa pursuvalle kakaralle valehtelematta, että minä olen mustalainen ja rakastan häntä. Toisaalta nykyäänhän ei voi tietää mihin joutuu, jos sanoo vieraalle lapselle rakastavansa häntä.
    Räkänokat eivät kuitenkaan ole pitkävihaisia, he jatkavat leikkejään liukumäessä hoitotätien rupatellessa puiston toisella laidalla. En saa mitään sanotuksi. Olen pelkuri. Hävettää.
    Katson poikaani ja mietin minkä näköinen on mustalaislapsi. Muistan, kuinka viime kesänä ruotsinlaivalla mustalaislapsi erottui selvästi lapsijoukosta. Kun hoitotädit kokosivat lapsia pareihin aarteenetsintää varten, hän oli se, joka jäi yksin. Lapsilla on tarkat silmät ja vankat mielipiteet, ja he oppivat nopeasti kunnon tavoille.
    Niin kuin ulkomaalaisetkin. Yskettäin hämmästyin ravintolassa, kun ulkomaalaistuttavani sai pöytäseuransa nauramaan mustalaisvitsille ja veti minut taas hiljaiseksi. Helsingin yliopistossa mustalainen erottuu joukosta huomaamattomuu-dellaan. En muista tavanneeni siellä yhtään ulkoisesti tunnistettavaa mustalaista.
    ”Ylä tule paha kakku, tule hyvä kakku!” laulavat äiti ja lapsi vieressäni. Vaikka nykyisin on muodikasta kyseenalaistaa lapsuudenkokemusten vaikutukset aikuiselämään, eikö koskaan ole liian myöhäistä saada suvaitsevainen lapsuus? Ei.
    Marseille helmikuussa 1995. 17-vuotiasta mustaa poikaa ammuttiin selkään kuolettavasti. Hän oli kavereineen juoksemassa rap-treenien jälkeen viimeiseen yöbussiin.
    Yärioikeistolaispuolueen julisteita ripustellut tappajapappa sanoi pelänneensä, kun näki yhtäkkiä kadulla vastakkaiseen suuntaan juoksevia nuoria ja kielsi ehdottomasti olevansa rasisti. Kun juttua käsiteltiin oikeudessa viime kesänä, saapui paikalle omasta aloitteestaan nuori opiskelijatyttö, joka vastoin sukunsa tahtoa ja Välimeren vaikenemisperinteitä tuli todistamaan vakavaa syöpää sairastavaa ampujaukkiaan vastaan. Tyttö kertoi, miten isoisä vihasi mustia ja opetti häntä ampumaradalla tähtäämään mutakuonoja. Kaikkia perinteitä ja kulttuureita ei tarvitse suvaita. Suvaitsemattomuus vaatii rohkeutta.

Joel Ferrand
Kirjoittaja on etnisten suhteiden neuvottelukunnan nuorisoasiaintyöryhmän jäsen