Kavun Napu: Miltei ajattelin tänään

Lauri Ihalainen on ehdottanut, että työaikaa lyhennettäisiin 37,5 tunnista 30 tuntiin viikossa. Voi kamalaa, tekevätkö jotkut ihmiset tosiaan töitä niin monta tuntia? Ja aivan joka viikko?
    Minäkin olin kerran töissä, mutta en pitänyt siitä. Mieheni, atooppinen agit-poppari, säveltää musiikkia, mutta se ei olekaan ihan oikeaa työtä.
    Ystävättäreni Terhikin oli töissä, mutta joutui lopettamaan, koska silloin hän ei ehtinyt istua kahviloissa polttamassa tupakkaa. Minun mielestäni töissä oli mukavaa se, että siellä tapasi uusia ihmisiä, vaikka suurin osa heistä olikin aika tylsiä. He eivät esimerkiksi tunteneet ketään, joka voisi elää kaksi viikkoa pelkällä hasiksella ja lakritsilla. (Minä tunnen, ja haluan myös kertoa sen valtakunnan virallisessa oikean journalismin harjoituslehdessä. Tosin minä kylläkin tunnen tuhansia huippupersoonallisia ihmisiä. Suurin osa heistä soittaa bändissä, istuu kahviloissa ja osallistuu toisinaan myös mielenosoituksiin hyvien asioiden puolesta.)
    Joskus minua harmittaa, kun kaikki ystäväni kuuluvat yhtyeeseen, mutta minä en, varsinaisesti. En ole kovin musikaalinen nimittäin. Jos minua suretuttaa, kävelen kahvikuppi kädessä ympäri asuntoa ja unohdan sen jonnekin. Tai sitten teen lempi-temppuni, joka helpottaa aina. Vaihdan aihetta kesken kolumnin. Aivan tuosta vaan.
    Joku on epäillyt, että minä ja mieheni esiintyisimme naistenlehdissä kuvien kera vain henkilökohtaisen julkisuudentarpeemme vuoksi. Mutta mieheni, joka on salibandysukupolven laululiikkeen keulakuva ja musiikillinen genius, sanoo että kaikki mikä tehdään yhtyeen menestyksen vuoksi, on oikeutettua. Eikö yhtyeen etu ole kuitenkin tärkeämpi kuin yksityinen? Minun mielestäni on. Eikös sosialismissakin ole kyse yhtyeen edusta? Vai oliko se yhteisestä edusta?
Eräänä päivänä mieheni raapi itseään luovasti ja me muut pinosimme paksupohjaisia viiden markan kahvikuppeja päällekkäin erilaisiin pinoihin. Sekin sai kiistämättömän nerokkaita muotoja, koska tuon sinänsä merkityksettömän aktin tekijöinä oli joukko valtakunnan lahjakkaimpia luovia kykyjä. Ystävättäreni Terhi kaatoi lopulta kasan, koska hän sai niin kovia vieroitusoireita oltuaan pois kahviloista yli kuusi tuntia.
    Olen huomannut, että kaikki ylilahjakkaat ystäväni ovat näyttelijöitä, sarjakuvapiirtäjiä, käsikirjoittajia tai runoilijoita. Tai ainakin soittavat bändissä. He naivat sitten toisiaan ristiin rastiin. Siis tarkoitan että menevät naimisiin. Parinkymmenen vuoden kuluttua on odotettavissa mielenkiintoinen geneettinen keitos, kun nerolliset jälkeläisemme nousevat trendikkäästi barrikadeille uusine lauluineen.
    Uskon, että tuo tuleva, vielä nykyistäkin sisäsiittoisempi pääkaupungin nuori kulttuurisukupolvi saa vihdoin aikaiseksi tasa-arvoisen ihanneyhteiskunnan. Silloin Shell ei enää riistä Afrikkaa, ja kaikki voivat istuskella kahviloissa 37,5 tuntia viikossa ja loppuajan kuulua bändiin. Ainakin toivoisin niin.