Mimosan hipiä

T:Teksti:

Me toimittajat olemme outoa rotua.
    Kuvittelemme, että lukijat saavat suurimman tyydytyksen siitä, että joku jää kiinni töppäilyistä.
    Tämä ei luonnollisesti ulotu tiedotusvälineiden omiin töppäyksiin.
    Journalismin ylevistä periaatteista toki hurskastellaan. Mutta kun omalle kohdalle sattuu tumpelointi, sitä on melkein mahdotonta myöntää.
    Toimittajien erehtymättömyys ja keskinäiset puuhastelut ovat viime kuukausina joutuneet kiusalliseen tarkasteluun. Helsingin Sanomat repi tammikuussa auki Eeva Vuori -tapauksen ja muistutti, kuinka vaikeaa ajojahtiin lähteneille lehdille oli myöntää syyllistyneensä ylilyönteihin. Toimittajien oma Journalisti-lehti ei uskaltanut julkaista taloustoimittajien palkkatietoja. STT:n uskottavuus romuttui ankaksi paljastuneessa Jari Räsäsen hormonijutussa. Verojohtaja Jukka Tammelle järjestettiin hirttäjäiset pitkän kaavan mukaan kunnes paljastui, että rikoksesta ei ollut näyttöä.
    Viimeksi demarikansanedustaja Kimmo Kiljunen joutui – omasta tahdostaan – myllytykseen uskallettuaan sanoa ääneen, että poliitikotkin tanssivat tiedotusvälineiden pillin mukaan. Kiljunen kirjoitti, että esimerkiksi oikeistolainen Iltalehti seuraa tarkkaan hemaisevia kokoomusnaisia ja jättää verevät demarinaiset paitsioon. Niinpä Iltalehti moukaroi viikon ajan Kiljusta usean toimittajan voimin.
    Miten toimittajien tulisi ? tai edes olisi mahdollista – myöntää virheensä tai sinisilmäisyytensä? Minä syyllistyin pari vuotta sitten Ylioppilaslehden toimittajana pieneen numerovirheeseen ilkkuessani YTHS:n hammashoitolan muuttamista avokonttoritiloihin. Pilkka tuli bumerangina takaisin, kun jouduin myöntämään seuraavassa lehdessä, että antamani Otaniemen hammashoitolan puhelinnumero kuuluikin kiinalaiselle teekkarille.
    En olisi millään halunnut kirjoittaa oikaisua. Väärässä oleva toimittaja on kuin kunniaton samurai. Oli Räsänen-STT -oikeusjutun lopputulos mikä tahansa, Japanissa tietotoimiston johto löytäisi skandaalin ratkaisun köyden päästä.

Jan Erola,
päätoimittaja

Vastapääkirjoitus: Sielu on kipiä

Päätoimittaja Erola on hurskas mies. Niin hurskas ja huolehtivainen hän on, että pohtii omaa työetiikkaansa. Lueteltuaan jälkiviisasti joukon tapauksia, joissa toimittajat ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, Erola kertoo kuinka päätoimittajallekin on kerran sattunut pieni numerovirhe.
    Tällä tasolla liikkuu toimittajien käsitys etiikasta: journalisti on oikeassa, kunnes toisin todistetaan. Vasta ilmiselvä virhe saa toimittajan puhumaan moraalista, etiikasta ja arvoista, joista kirjoittaminen on paras tae siitä, ettei toimittajalla niitä ole.
    Omalla esimerkillään Erola todistaa, että toimittaja ei koskaan häviä – ei edes silloin kun hän muuttuu suuresta toimittajasta pieneksi oikaisunkirjoittajaksi. Vastineitten ja julkisten anteeksipyyntöjen vaatiminen hyödyttää median kaltoin kohtelemaa henkilöä yhtä paljon kuin vastaaminen kysymykseen, kuinkas se teidän isänne raiskausjuttu muuten edistyy.
    Päätoimittaja Erolaa ei oikeasti edes kismitä saati kaduta hammaslääkärin palvelupuhelimen vaihtuminen kiinalaisen teekkarin kotinumeroksi. Itse asiassa koko tapaus hihityttää häntä vielä tänäkin päivänä, sillä sehän on vain hauska juttu. Sen myyntiarvon tunnistaa kuka tahansa toimittaja. Kiinalainen? Heheh! Teekkari? Vielä parempaa! Aidsraiskaaja? Etusivu uusiks!
    Niin kauan kuin kustantaja ja päätoimittaja kantavat toimittajan virheistä koituvan taloudellisen ja oikeudellisen vastuun, etiikalla hurskastelemiselle ei ole mitään virkaa. Myötäsyntyistä moraalia haikailevat toimittajat ja julkimot elävät harhaluulossa, että media voisi tehdä oikeutta totuudelle. Niin kauan kuin oikeudentaju on yhtä kuin iltapäivälehden lööppi – mikä viittaa sekä lööpin lukijaan että tekijään – tilanne säilyy päinvastaisena: media tekee totuutta oikeudelle.

Otto Mattsson,
huomioikaa sanat moraali (2 kpl), etiikka (3 kpl) ja arvot (1 kpl).