24. huhtikuuta 1998
Teksti:

Ratsupoliisit Mantalla, valvontakomissio Tornissa, työläiset marssilla – kaikkien kiusana ovat juhlivat ylioppilaat.

Tämän vuosisadan alussa juhlittiin vain vapunpäivänä. Ylioppilaat kokoontuivat aamutuimaan Vanhalle. Ennen sitä ei ollut lupa käyttää ylioppilaslakkia. Professori Kyösti Haataja muisteli Ylioppilaslehdessä 1945 nuoruutensa vappuja 1890-luvulla:

”Silloin oli komeata, kun vappu alkoi aamulla. Ylioppilastalossa pantiin lakit päähän ja sieltä lähdettiin kulkueessa marssimaan Alppilaan, Y.L. [Ylioppilaskunnan laulajat] lippuineen ja Klemetti etunenässä.”

Alppilassa meno muuttui vauhdikkaammaksi. Toisinaan se oli niin riehakasta, että yliopiston rehtori katsoi aiheelliseksi nuhdella herroja ylioppilaita – osa heistä sekaantui jopa tappeluihin. Vapunpäivän loppuosa kului lounaalla, minkä jälkeen kuljeskeltiin Espalla. Illalla ylioppilaat kokoontuivat osakuntiin juomaan simaa, jota osa terästi omin eväin.

Ruotsinkielisten ylioppilaiden juhlapaikaksi vakiintui Kaisaniemi. Alppila säilyi suomenkielisten ylioppilaiden vappuisena kokoontumispaikkana vuoteen 1927 saakka, jolloin valkolakit ottivat uudeksi juhlakentäkseen Ullanlinnanmäen. Kaikki 5-6 000 yliopistossa opiskelevaa mahtuivat vaivatta alueelle. Tapana oli järjestää pöydät penkkeineen koko juhlaväelle.

Lukuisten opiskelijapolvien sankaritarinoihin ovat kuuluneet hyiset vaput lumen peittämällä juhlakentällä. Vuonna 1929 lunta oli niin runsaasti, että eräs viipurilainen ylioppilas hiihteli paikalle.

Urheilusuorituksen toisti 1957 Hämiksen Kari Tavaila. Lumituiskussa oli paikalla Ylioppilaslehden mukaan 500-600 sisukasta juhlijaa:

”Pyry ja tuuli eivät pystyneet painamaan mielialaa matalalle, vaan paikalla vallitsi todellinen vapputunnelma. Sitä lisäsi YL, joka lauloi ’suli hanget ja nousi jo kukkien vyö'”

Ylioppilaiden päivä jatkui aamujuhlallisuuksien jälkeen vappulounaalla, jolle tuli myös innokkaimpia senioreita. Moni suuntasi kulkunsa vapputansseihin, joita osakunnat alkoivat järjestää naisylioppilaiden määrän noustua vuosisadan alussa.

Ratsupoliisit lakittajien kimpussa

Vapunvieton alkuhetki liukui aaton puolelle 1910-luvulla. Osakunnat ryhtyivät järjestämään tansseja vapunaattona ja lakit otettiin esiin juhlahumussa jo keskiyöllä. Kieltolain aikaan raittiusaatteen innoittamat ylioppilaat yrittivät rajoittaa aattoillan juhlintaa. Osakunnissa käytiin ajoittain kiivasta väittelyä soveliaista vapunviettomuodoista.

Lisäaineksia kiistaan antoi järjestyshäiriöiden sävyttämä vappu 1923. Poliisimestari Hjalmar Honkanen oli saanut tietää, että ylioppilaat aikoivat koristaa ”Wallgrenin Mandan Kauppatorilla juhlapukuun”, mikä oli tuolloin ankarasti kiellettyä. Patsaan ympärille kerääntyi yhdentoista aikoihin ”mustanaan yleisöä”. Poliisimestarin asettama vartio teki kuitenkin tyhjäksi lakitusaikeet ja lopetti piirileikin Mantan ympärillä. Närkästyneet juhlijat alkoivat huudella ja viheltää poliiseille. Honkanen komensi ratsupoliisit hajottamaan väkijoukon:

”Ylioppilaiden ja muunkin yleisön käyttäytyminen meni tällöin alapuolelle kaiken arvostelun. Sen sijaan, että he olisivat totelleet oikeutettua hajaantumiskäskyä, muuttuivat he entistä äänekkäämmiksi. Kuului lakkaamatta ulvontaa, vihellystä ja huutoja: ’alas poliisi’, ’alas kieltolaki’. Ratsupoliisien hevosia yritettiin lyödä ja pari ratsupoliisia sai kepiniskuja selkäänsä.”

Ratsupoliisit työnsivät juhlijat kadulta ja tilanne rauhoittui lopullisesti kello kolmeen mennessä. Suomen oloissa harvinainen välikohtaus veti ajan ylioppilasjohtajat vakaviksi. Vappua vietettiin virallisesti parina seuraavana vuonna korostetun hillitysti. Useimmat Uudella ylioppilastalolla toimineet osakunnat jättivät vapputanssit pitämättä, ja järjestetty juhlinta keskittyi vapunpäivään.

Aaton rauhoituskausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Juhlahaluiset ostivat oikeuden huvitteluun lahjoittamalla tuoton hyvään asiaan, kuten keuhkotautiparantoloille tai vuoden 1931 ajan henkeen sopivasti Inkerin tilanteen tunnetuksi tekemiseen.

Mantalle uskaltauduttiin uudelleen 1932. Muistitiedon mukaan lakin asetteli paikoilleen lääketieteen kandidaatti Ville Waris. Perinteen syntymistä ei estänyt edes poliisin nuiva suhtautuminen. Kaksi vuotta myöhemmin poliisin väliintulo keskiyöllä tosin lykkäsi lakituksen aamuyöhön.

Suuri kysymys – milloin lakki päähän?

Lakinkäytöstä ja vapunvieton alkamisajasta käytyyn keskusteluun uhrattiin paljon aikaa ja vaivaa ennen ja jälkeen sotien.

Osa suomalaistamisaatteen kyllästämistä ylioppilaista halusi 30-luvulla hankkiutua eroon ”verraten nuoresta ja lännestä tulleesta tavasta” eli vapunvieton aloittamisesta aattona.

Karjalaisen osakunnan aloitteesta suomenkieliset osakunnat yrittivät vuonna 1938 rajoittaa vapunvieton toukokuun ensimmäiseen päivään. Kuraattorien laatiman esityksen pohjalta lakkien viralliseksi päähänpanoajaksi sovittiin kello seitsemän aamulla.

Ajatus ei saanut varauksetonta tukea. Savolaisen osakunnan kokouksessa civis Hänninen epäili rajoitusten mielekkyyttä:

”Kuraattorikokouksen esityksellä, jos se tulisi hyväksytyksi, ajettaisiin osakuntalaiset entistä enemmän ravintoloihin. Koska vapun jälkeinen päivä on jo työpäivä [hän] toivoi, että aatto olisi saatava juhlia.”

Vuonna 1939 lakki pantiin päähän jälleen keskiyöllä. Sotien jälkeen jatkettiin samaan tapaan, vaikka H-hetkestä käytiin tuimaa taistoa 1940-50-lukujen vaihteessa.

Vuonna 1949 HYY:n hallitus ehti tehdä päätöksen suurtorilla iltakuudelta pidettävästä vapunavauksesta. Suunnitelma tyrmättiin SYL:n puheenjohtajan professori Eino Saaren kokoon kutsumassa kokouksessa ja jäi toteuttamatta.

Vuonna 1952 HYY:n hallitus päätti järjestää aattoiltana lakin päähänpanijaiset, joiden suosio jäi vähäiseksi. Käytännössä vain pohjalaiset pitivät muutaman vuoden ajan oman juhlansa Kaisaniemessä iltakuudelta. Ylioppilaslehti kertoi vuonna 1956 heidänkin palanneen keskiyön kannalle:

”Pohjalaiset olivat hylänneet aikaisempina vuosina käyttämänsä Kiinan paikallisajan ja panivat lakit päihinsä normaalien ylioppilaiden tapaan kellon lyödessä 24 lasia.”

Valkolakit ja punaliput törmäyskurssilla

Ylioppilaiden lisäksi työväki omaksui toukokuun ensimmäisen juhlapäiväkseen. Yhteiskunnallisesti ja aatteellisesti kaukaiset ryhmät tyytyivät vuosisadan alkukymmenillä viettämään tilaisuutensa yleensä omissa oloissaan. Kommunistien kulkueen matkaa säestivät 1920-luvun lopulla reitin varteen kokoontuneiden ylioppilaiden virittämät isänmaalliset laulut.

Jännittynyt poliittinen ilmapiiri antoi oman säväyksensä sotien jälkeisen ajan vappuihin. Ylioppilaiden lisäksi vasemmistolaiset olivat liikkeellä ennennäkemättömän suurina joukkoina. Pieniltä yhteenotoilta ei voinut välttyä. Ylioppilaat, jotka olivat lähes poikkeuksetta porvarismielisiä, heittivät pientä herjaa työväen vappumarssijoille.

Vappuna 1946 ylioppilaat häiritsivät Vanhan portailta työväen vappukulkuetta lauluilla ja huudoilla.

Torniin linnoittautunut valvontakomissio oli edellisenä yönä saanut terveisiä nelihenkiseltä seurueelta, johon kuulunut ylioppilas marssi katua preussilaiseen tapaan ja huusi samalla ”achtung, achtung”.

Valvontakomissio vaati toimia vappumarssin häiritsijöitä vastaan. Tapaus johti muutamien poliisiviranomaisten erottamiseen ja edellisenä vuonna perustetun Ylioppilasoikeiston lakkauttamiseen.

Seuraavana vuonna vapunvietto joutui punaisen Valpon erityistarkkailuun. Etsivät kuuntelivat korva tarkkana, kun vapun vastaisena yönä Kolmen sepän patsaalla raikuivat poliittisesti sopimattomat laulut ”Kytösavun aukeilla mailla” ja ”Yänisen aallot”.

Alueella partioineet kymmenen poliisia eivät saaneet aukiota tyhjennetyksi eivätkä laulunjohtajia alas patsaalta. Vasta paikalle hälytetyt lisävoimat ajoivat köörin pois patsaan tuntumasta. Valpon miehet olivat mielipahakseen havaitsevinaan, että poliisipäällystö osoitti myötätuntoa ylioppilaille.

Vapunpäivä sujui suhteellisen rauhallisesti. Teekkarit tosin hoilasivat ”Kuullos pyhä vala” -laulua ohittaessaan hotelli Tornin. Ruotsalaiset teekkarit puolestaan liittyivät Kaivokadulla vasemmistolaisten vanaveteen työväen vappukulkueeseen. He kantoivat rivistönsä kärjessä viinitynnyriä ja lauloivat juomalauluja. Poliisi ohjasi teekkariseurueen pian marssirivistöstä.

Joukko Ullanlinnanmäeltä keskustaan vetäytyviä eteläsuomalais- ja karjalaisosakuntalaisia suuntasi kulkunsa niin, että törmäys työväen vappukulkueen kanssa oli väistämätön.

Kumoushengestä karnevaaliin

Vappua juhlittiin 1960-luvun lopulle saakka perinteisin menoin – tosin karnevalisoituminen eteni pienin askelin ja kuohujuomien kulutus kasvoi tasaisesti tapojen muuttuessa. Juhlijoiden määrä lisääntyi opiskelijoiden määrän kasvaessa.

Radikalismin vuosina juhlinta jakautui kahtia. Tiedostavat opiskelijat lyöttäytyivät työväen vappumarssille: puolueveteraaneilla riitti ihmettelemistä rikkiviisaiden nuorten työntyessä mukaan vankan uskonsa tukemana. Kutistunut muttei suinkaan olematon perinneosasto suuntasi kulkunsa Ullanlinnanmäelle.

Keskustelut ylioppilaslakin käyttöajoista ja muista perinteistä jäivät mullistuksen jalkoihin. Mokoma luokkakantainen päähine ei edes kelvannut kaikkien kupolin koristukseksi. Manta sai lakkinsa vuoteen 1978 saakka keskiyöllä, kunnes seremonia siirrettiin tapahtuvaksi iltakuudelta.

Lopullisena sysäyksenä aikaistamiseen oli yhä hurjemmaksi käynyt meno Kauppatorilla.

Vuonna 1977 HYY:n toivomuslähteeksi nimeämään Mantan altaaseen heiteyt kolikot vietiin aamuyön tunteina. Tuotto oli ollut tarkoitus lahjoittaa sotavammasairaalalle ja Suomen Punaiselle Ristille.

Vappu muuttui 1970-luvulla lopullisesti kaiken kansan kevätkarnevaaliksi, jota se edelleen on. Kuvat valkolakkien täplittämästä ilmapallomerestä ja jälkikuvat keräyskontteihin kertyneestä pullomerestä kuuluvat uutislähetysten vakioaineistoon.

Kansakunnan tiedostavimmat kuluttajat tekevät silti parhaansa erottuakseen rahvaasta. Tällä vuosikymmenellä vappu on muuntunut puoli päivää kestäväksi hienostuneen kosteaksi piknikiksi, jolle varustaudutaan monipuolisin syötävin ja juotavin eväin.

Nykymuotoinen vappu on eräänlaisen juhlaputken keskipiste. Aattona juhlinnan aloitusaika on liukunut entistä varhaisemmaksi. Esileikkejä harrastetaan runsaasti, joten monen opiskelijan vappu venyy krapuloineen viikon mittaiseksi. Menossa sekoittuvat humalainen hurmos, mieletön tungos, pikaisesti nautitun kuohuviinin aiheuttama paha olo ja pätkivä muisti. Vuodessa muistot kultautuvat ja vapun alla mieli on jälleen juhlataajuudella.

 

Lähteet: Ylioppilaslehdet 28.4.1945, 25.4.1952, 17.4.1953, 24.4.1953, 4.5.1956, 26.4.1957, 3.5.1957; Hjalmar Honkasen kirje Uudenmaan läänin maaherralle 7.5.1923; Veli-Matti-Autio, Roudan aika, Savo-Karjalaisen osakunnan historia III, Porvoo 1997; Sirpa Karjalainen, Teppo Korhonen, J.U.E. Lehtonen, Uusi Ajantieto, Porvoo 1989; Matti Klinge, Itsenäisen Suomen ylioppilaat, Ylioppilaskunnan historia 4, Vaasa 1978; Savolaisen osakunnan neuvoston ja yleiskokouksien pöytäkirjat; Uusi Suomi 1.5.1926 ja 3.5.1928; Helsingin Sanomat 1.5.1978 ja 3.5.1978; Antero Mannisen haastattelu.


Teksti: Jouko Kokkonen