24. huhtikuuta 1998
Teksti:

Suomalaisen jazzfestivaalin ohjelma on yhtä rohkeaa kuin sen yleisö.
    Suomen mukavuudenhaluinen jazzväki uinuu pääkaupunkiseudun rivitaloalueilla. Kerran vuodessa se ponnistaa liikkeelle ja suuntaa kohti heinäkuista Poria.
    Maksajan taskussa on yhä useammin yrityksen luottokortti. Keskiluokan puuhamaaksi muuttunut festivaali on hinnoitellut itsensä perheellisen palkkatyöläisen ulottumattomiin.
    Kirjurinluodolla kelpaa köllötellä ja siemailla valkoviiniä muovimukista. Voi bongata julkkiksia ja parempaa väkeä, pari kansanedustajaa ja muutaman ministerin. Itse komissaari on tuonut eurokraatteja kesäiselle pr-matkalle yhteisön pohjoislaidalle.
    Tämä yleisö on yhtä laatu- kuin itsetietoistakin. Kerran sen sydän on sykkinyt musiikin tahtiin, mutta nyt riittää leppoisa hyvänolontunne. Tai paikalle on eksytty sponsorin siivellä.
    Parodia Pori Jazzin kustannuksella olisi klisee, ellei sen ohjelmisto muuttuisi vuosi vuodelta tylymmäksi irvikuvaksi kunniakkaasta menneisyydestä. Ringo Starr on nähty, tänä vuonna on Phil Collinsin vuoro kaikkien aikojen megapalkkion siivittämänä.
    Järjestäjien on tultava toimeen sillä yleisöllä, minkä ne tavoittavat. Pienistä marginaaleista ei nyhdetä voittoa eikä jatkuvuutta, joten kompromisseja ei voi välttää.

Espoon syke

Pääkaupunkiseudun väestöpohja on toista miljoonaa. Sekään ei näy riittävän edes yhden jazzklubin säännölliseen pyörittämiseen.
Toisaalta potentiaalia haastavalle ohjelmapolitiikalle on olemassa, kuten Tampereen Jazzhappening on osoittanut. Aina kun Suomeen eksyy vähänkään nimeä saanut jazzari, liput viedään käsistä.
    Niin kulttuuripääkaupungin roolia kuin Helsinki etsiikin, se on jazzin saralla nukkunut onnensa ohitse. Takavuosien festivaaliyritykset ? milloin Suomenlinnassa, milloin Sinebrychoffin puistossa ? eivät ole juurtuneet. Stadilaiset ovat halunneet kokea kesätapahtumansa maakunnan idyllissä.
    Jotain jazzin sosiaalisesta ilmeestä Suomessa kertoo se, että Espoo on kopannut pääkaupunkiseudun näyttävimmän jazzfestarin ja markkinoi sitä vuoden tärkeimpänä kulttuuritapahtumanaan. April Jazzista on kasvanut kansainvälinen festivaali, joka tulee jazzkalenterissa heti Porin ja Tampereen peesissä.
    Hajuvedentuoksuinen Tapiola Garden Hotel ja Espoon kulttuurikeskus ovat saaneet rinnalleen uusia estradeja. Espoon Teatterista on löytynyt kohtalaiset tilat klubimaiseen meininkiin aamuyötä myöten.
    Sen sijaan Erkon Sanomien pystyttämässä teltassa saa soittaa tosissaan, ettei kylmän sattuessa tunnelma laske pakkasen puolelle. Huhtikuussa voi helposti huurtua muutakin kuin tuopin reuna, eivätkä villahousut oikein sovi jazzarille.

Jokaiselle jotakin

Ohjelmapolitiikassa April Jazz pelaa hillitysti varman päälle. Yleisö on Porin tapaan haalittava kaikista ikä- ja makuluokista. Nuorisolle ovat täkyinä pakolliset bluesit ja soulit, varttuneille sopivasti lattaria ja salsaa.
Suomalaiskiintiön keulakuva on presidentin hovibändi Trio Töykeät. Kuusiston unelmavävyveljeksillä vahvistettuna yhtye kelpaa mummoille ja mammoille varsinkin, kun sen repertuaaria on höystetty kotimaisella iskelmällä.
    Muutoin April Jazz on tunnustettujen veteraanivieraiden varassa, joista musiikkibisnes tekee säännönmukaisesti legendoja jo eläessään. Tällä kertaa kunniavanhuksen viitta lankeaa Sonny Rollinsille, jonka lyömättömät levytykset ajoittuvat 40 vuoden taakse.
    Aku Ankassa
elefantit vetäytyvät voimien uupuessa vesiputouksen läpi hiljaiseen laaksoon, mutta eilispäivän jazzareita kierrätetään lavalta toiselle kuin museotavaraa.
    Vaikka voi vanhassa olla vara parempi, kuten kuubalaisvaarit todistivat vuosi sitten Espoon yössä. Heidän lauluaan kuunnellessa ei kaivannut enää illan pääesiintyjää, New Yorkin nuorta tenoristileijonaa, joka oli jumittunut kansainvälisille lentoreiteille.

April Jazz Espoo International Jazz Festival soi Tapiolassa 22.-26.4.1998.

Mikko Majander
, jazzistentti
Kuva Sanna Vauhkonen