27. maaliskuuta 1998
Teksti:

Aikuisena saa ottaa ensin. Aikuisena kaikkea on kertynyt enemmän. Näin julistaa ET-lehden mainos alati kasvavalle keski-iän ohittaneelle lukijakunnalle – suurille ikäluokille jotka ovat saaneet kaiken muutenkin niin helpolla ja jotka panevat meidät maksamaan eläkkeensä.
uomen väestöpyramidi on sellainen kuin se on. Ja sen takia te nuoret joudutte kuseen”, historiantutkija Kimmo Rentola Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta täräyttää ja virnistää pahaenteisesti. Puheena ovat suuret ikäluokat eli ne sukupolvet, jotka syntyivät pian sodan jälkeen. Aihe on Rentolalle tuttu. Hän on tutkinut 60- ja 70-lukujen nuorisoliikkeitä eli aikaa, jolloin suuret ikäluokat olivat opiskelijoita.
    Tällä ajalla on opiskelijaradikalismin gloria. Silloiset aktivistit ja kellokkaat miehittävät niin nykyisen politiikan kuin talouden eliitin. Lista on loputon: Lipponen, Ahtisaari, Tuomioja, Wahlroos, Kouri
    Nykyään nuoret radikaalit, jotka olivat Vanhaa valtaamassa, muodostavat yhteiskunnan keski-ikäisen, keskiluokkaisen selkärangan. He ovat ”ristikon toisella puolen”, kuten Rentola asian ilmaisee.
    Nyt he ihmettelevät miksi nykypäivän aktivistinuoret räyhäävät kaiken maailman eläinten oikeuksien puolesta tai ovat muuten vain mahdottomia.
    Olen itse ollut kuusikymmenluvun aallonharjalla vaatimassa ja edistämässä monenmoista vapautumista vanhoista kangistuneista kaavoista. Suvaitsevaisuus poikkeavuutta kohtaan ja yritys ymmärtää yhteiskunnalisia ilmiöitä on kuulunut selkäydinreaktioihini. Mutta myönnän, että tällä hetkellä koen historian heiluriliikkeen vaativan jarruttelua. Varsinkin moraaliin liittyvissä kysymyksissä
, vanha vasemmistoradikaali Ilkka-Christian Björklund kirjoittaa muutama viikko sitten ilmestyneessä IltaSanomissa.
    Historiantutkijana Rentola varoo vertaamasta eri aikakausia sellaisenaan toisiinsa. Oli parhaillaan meneillään uusi arvojen kriisiytyminen tai ei, tilanne on joka tapauksessa erilainen.
    ”Voi olla, että osalla suurista ikäluokista on huono omatunto siitä, mitä tuli tehtyä ja sanottua nuorena omille vanhemmille ja opettajille”, Rentola naurahtaa.
    Mutta luvut ovat ja pysyvät. ”Ilman muuta pelkällä määrällä on merkitystä. Vuonna 1947 syntyneitä on lähes kaksi kertaa niin paljon kuin vuonna 1973 syntyneitä. Tietenkin sillä on merkitystä.”
    Rentola kuvailee 60-luvun ilmapiiriä. Kaikki yhteiskunnan osat laajentuivat. Valtion ja kuntien tehtävät lisääntyivät, yliopistoihin pääsi aivan uudella tavalla, työmarkkinoilla uuden väen tarve oli valtava. ”Nyt parikymppiset tulevat systeemiin, jossa kaikki supistuu. Raakaa matematiikka, mutta niin se vain on.”
    Rentola suhtautuu varauksellisesti väitteeseen, että suuret ikäluokat olisivat päässeet helpolla. Mutta hän ymmärtää, että parikymppistä kismittää: heidän vanhempansa pääsivät niin yliopistoon kuin työelämään vaivatta.
    ”Mutta systeemissä pyörimisestähän saa sieluunsa vamman, jos niin ajattelee.”
    Hyvän päivän varalle
    ”On aivan selvää, että suuret ikäluokat ovat päässeet helpommalla”, taloustutkija Max Arhippainen lohkaisee. Hän on tutkijana ruotsinkielisessä kauppakorkeakoulussa ja Pellervon taloudellisessa tutkimuslaitoksessa.
    Arhippainen on pohtinut eläkepommia, ilmiötä josta taloustutkijat alkoivat varoitella ja keskustelu viritä varsinkin reilut viitisen vuotta sitten. Tutkijat laskivat, että seuraavan parinkymmenen vuoden aikana työeläkemaksut nousisivat pilviin. Suurten ikäluokkien siirtyessä laakereille lepäämään työssä käyvien eli nykyisten kaksi- ja kolmikymppisten palkoista olisi silloisten laskelmien mukaan mennyt pahimmillaan lähes 40 prosenttia vanhempien eläkkeisiin. Tilanne olisi kansantaloudellisesti kestämätön – työnteon mielekkyydestä puhumattakaan.
    Syy pelättyyn eläkepommiin oli ja on työeläkejärjestel
mässä. Kuten valtaosassa EU-maista, suomalainen järjestelmä perustuu pääosin jakoperiaatteelle. Arhippainen selvittää: ”Yleinen mielikuva on, että itse maksaa eläkkeensä. Mutta oikeasti suurin osa eläkkeistä maksetaan työssä käyvien palkoista.”
    Todellisuudessa noin 75 prosenttia työssäkäyvien eläkemaksuista menee suoraan nykyisille eläkeläisille. Pahan päivän varalle eläkemaksuista rahastoidaan vain noin viidennes. ”Eihän tämä tulonsiirto sukupolvelta toiselle mikään ongelma ole, jos tietää itse saavansa vastaavat etuudet kun siirtyy eläkkeelle”, Arhippainen pohtii.
    Mutta tuo jos. Vaikka nyt jakoperiaate toimii, parinkymmenen vuoden aikana tilanne tulee muuttumaan dramaattisesti. Silloin eläkkeelle siirtyvät suuret ikäluokat. Heitä on ennätyksellisen paljon, he lähtevät työelämästä ennen 60. ikävuottaan ja kaiken kukkuraksi he elävät entistä pitempään. Vuonna 2020 heitä on paljon – ja nykyiset parikymppiset maksavat laskun.
    Hälyttäviin laskelmiin on jo reagoitu. Suomen osittain rahastoiva järjestelmä jo omalta osaltaan tasoittaa menohuippua. Lisäksi 90-luvulla indeksiperusteita on muutettu ja työeläkemaksuja viilattu. ”Eläkepommin pahin kärki on tasoitettu”, Arhippainen toteaa. Kansantalous ei tule räjähtämään.
    Silti nuoren tutkijan äänessä on katkera sävy. Eläkemaksujen osuus palkoista tulee yhtä kaikki nousemaan tuntuvasti, nykyisestä 21,5 prosentista 30:n pintaan. ”Hyväksyvätkö tulevat palkanmaksajat näin raskaan taakan kannettavakseen?” Arhippainen kysyy.
    Hänen mukaansa kajoaminen jälkikäteen suurten ikäluokkien eläkkeisiin olisi silti epäoikeudenmukaista. ”Eläkejärjestelmä on eräänlainen ketjukirje, jota ei voi katkaista. Suuret ikäluokathan ovat tietyllä tapaa maksaneet eläkeoikeutensa kustantamalla edellisen sukupolven eläkkeet.” Arhippaisen mielestä järjestelmää pitäisi muuttaa nyt, jos siihen ylipäänsä käydään käsiksi.
    Eläkkeisiin ei kuitenkaan haluta koskea. Poliittinen järjestelmä ja työmarkkinajärjestöt pyörivät väistämättä suurten ikäluokkien ehdoilla. Se että eläkemaksuja edes jonkin verran on rukattu, on lähinnä laman ansiota. ”Välillisesti suurten ikäluokkien asema näkyy siinä, että näitä asioita ei oteta niin vakavasti.”
    Arhippaisen mukaan on turha puhua suurten ikäluokkien salaliitosta nuoria vastaan. Suuret ikäluokat ja heidän rakentamansa järjestelmä on oman aikansa tuote.
    ”Sä voit kuule lisätä tohon listaan vielä yhden asian, jossa suuret ikäluokat on kusettanu meitä nuoria”, Arhippainen hymähtää. ”Ne osti asuntonsa 70-luvulla, jolloin reaalikorko oli negatiivinen ja inflaatio söi
lainat. 80-luvun jälkeen asunnot on ostettu korkealla reaalikorolla.”
    Sukupolvi vailla sielua
    ”Suurille ikäluokille on suoranainen loukkaus, jos väittää että he olisivat päässeet helpolla”, tutkija Tommi Hoikkala sosiaalipolitiikan laitokselta naurahtaa. Hän tutkii työkseen sukupolvia ja valmistelee parhaillaan mittavaa tutkimusta suurista ikäluokista.
    Työ on vielä kesken, mutta keski-ikäisen mielenmaisema on Hoikkalalle tuttu. On noustu köyhästä sodanjälkeisestä Suomesta ja luotu hyvinvointiyhteiskunta. On tehty työtä ja ansaittu arvostettu asema omin avuin. ”Ylipäänsä näistä tarinoista välittyy kaikkea muuta kuin hannuhanhimainen elämänkulku”, Hoikkala kertoo.
    Helpolla pääsemistä tai itseriittoisuutta ei suurten ikäluokkien elämäntarinoissa ole. Päinvastoin, suuret ikäluokat puhuvat siitä, kuinka heidän lapsensa ovat päässeet niin helpolla. ”Usein tulee vastaan semmoinen kaikki tää me ollaan kustannettu teille -asenne”, Hoikkala kuvailee. Jäähallikuskaukset, koulutus- ja kulttuuripalvelut, lelut ja ulkomaanmatkat ovat lahjoja, joita suuret ikäluokat katsovat lapsilleen antaneensa.
    Eläkepommikaan ei suuria ikäluokkia huoleta. Tulevaisuuden työelämä pätkätöineen kyllä vähän mietityttää. Mutta viime kädessä kaikki ajatukset yhteiskunnallisena tulppana olemisesta tai eläkejärjestelmän purkamisesta tyssäävät suurille ikäluokille tyypilliseen retoriseen kuvioon: eihän meillä ole valtaa, Hoikkala kuvaa.
    Hänen mukaansa tässä valossa on helppo ymmärtää, jos parikymppiset tuntevat katkeruutta suuria ikäluokkia kohtaan. ”Nykyään on toki koulutusta mutta mihin kaikki parikymppiset menee. Tohtoreitakin tuotetaan liukuhihnalta.”
    On kuitenkin kärjistettyä puhua sukupolvien välisestä sodasta. Hoikkala käyttää mieluummin perhepsykologista termistöä kuvatessaan asetelmaa, josta ikäluokat katsovat toisiaan. ”Isä näkee pojassaan ja äiti tyttäressään omat huonot piirteensä. Helppo kvasipsykologinen heittohan tämä on, mutta siinä on vahva perusta.”
    Hoikkalan mukaan suurten ikäluokkien ja heidän parikymppisten lastensa ajatusmaailmat ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan. Väitetyllä sukupolvisodalla onkin kenties aivan toisenlainen perusta. Hoikkala viittaa Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittajan Matti Virtasen ajatuksiin, joiden mukaan 70-luvun alussa syntyneet pienimmät ikäluokat ovat väliinputoajasukupolvea, josta osa samaistuu nuoremman polven eläinaktivisteihin.
    Toinen osa taas niputtaa suuret ikäluokat yhdeksi yhtenäiseksi blokiksi. Kaikki viisikymppiset ovat vanhoja yliopistoradikaaleja, jotka ovat nyt kääntäneet takkiaan ja istuvat tulppana yhteiskunnan huipulla.
    Ikäluokkien aikarajoja venytellään suuntaan jos toiseen. Lopulta suuret ikäluokkia yhdistää oikeastaan enää se, että kaikkien isä oli sodassa.
    Samalla tavalla nykyiset parikymppiset voisivat etsiä yhteistä nimittäjää omien vanhempiensa kautta – ja puhuisivat sukupolvien välisestä sodasta.
    ”On syvästi inhimillistä, että nuoret rakentavat identiteettiään toisen sukupolven kautta”, Hoikkala pohtii.

Otto Mattsson
Kuva: Sanna Skants