27. helmikuuta 1998
Teksti:

Mistä ihmeestä johtuu,että espanjalaisen Juan Manuel de Pradan Pimpit-esikoisteoksesta ei viime syksynä kirjan ilmestyessä liiemmin kirjoitettu? Kirjan arvostelukappaleet jaettiin alta aikayksikön, eli kirja on ainakin luettu. Eikä ainoastaan toimittajien keskuudessa. Kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun ja toinen painos on lopuillaan.
    Kirjan syntymämaassa Espanjassa sen kotikutoinen underground-alkuperäisversio herätti julkisuudessa suurta huomiota ennen kuin kirjaa oli edes kunnolla julkaistu. Teosta levitettiin jopa valokopioina.
    Suomessa vähäisen julkisuuden voi tietenkin perustella niin, että kirjaa ei pidetä arvostelun arvoisena. Tai sitten me toimittajat olemme tekosiveitä. Kirjaa lukematta voi häveliään torjunnan vielä ymmärtää. Teos siitä ei voi olla kuin alatyylinen tekele. Eikä siitä voi ääneen puhua tai kirjoittaa, ainakaan julkisesti.
    Mutta hihittely ja punastelu kannattaa jättää sikseen. Pimpit on mainio kirja, joka irvailee tyylitajuisesti ja vakavasti kaikelle kurttuotsaisuudelle. Tarinointi ei latistu pornoiluun tai anatomian oppaaksi, joskin ajoittain teksti on lempeän irstasta.
    Yhteensä 52 tarinan voimalla ikuistetuksi tulevat muun muassa saavuttamattomat vastaantulijat (tuntemattomien pimpit), muusikon suhde soittimeensa (sellistin pimppi) ja barbie-nuken anatomia (nukkien pimpit). Hullunkurisia ja järjettömiä tarinoita on vaikea lukea hymyilemättä.
    Tarja Härkösen sujuva suomennos toimii ja kielikuvat ovat hauskoja. Sivuja kirjassa ei ole paljon ja sen lukaisee tunnissa parissa, joskin parhaiten teos maistuu pieninä välipaloina.
    Pimpit -kirja on kevyt ja helppo, mutta ei tyhmä. Teos on ainutlaatuinen kunnianosoitus kahdelle asialle, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista: naisille ja kirjallisuudelle.

Heikki Valkama