13. helmikuuta 1998
Teksti:

Päätoimittaja Jan Erolaa jännittää. Hiljaisena hän tuijottaa kohti Herttoniemen hyppyrimäen huippua. ”Ehkä tämä ei ole niin hyvä idea”, Erola empii. Olen samaa mieltä. 
    ”Hyppää ite”, nauroin kun Erola toimituksessa ehdotti, että kokeilisin mäkihyppyä. Jutun saadakseen toimittaja kyllä panee itsensä alttiiksi ja naurunalaiseksi. Mutta minä en hyppää. 
    ”Jos sä et hyppää, niin minä hyppään”, Erola uhosi. 
    Enää hän ei uhoa. Seisomme hyppyrimäen juurella ja 52 vuotta hypännyt mäkiveteraani Aarne Kuisma opastaa meitä pukukoppia kohti. 
    ”Mistähän tuolle varusteet löydetään?” Kuisma päivittelee katsoessaan Erolan 90-kiloista ruhoa. 
    Pommitan Erolaa ikävillä muistutuksilla kuolevaisuudesta. Parempi kauhea loppu kuin loputon kauhu lukee pukukopin seinällä. 
    ”En hyppää. Tuen vain Jania”, vakuutan itselleni, kuskille ja kuvaajalle, kunnes tajuan pukevani itsekin hyppyasua ylleni. 
    Kuisma ohjaa meidät onneksi pienimmälle hyppyrille. Ennen hyppyä hän vielä kertoo, kuinka nopeasti ambulanssi pääsee paikalle. Varastossa on myös muovisia lastoja murtumia varten. 
    ”Päätoimittaja ensin”, estelen kun Kuisma työntää minua mäkeen. Kysyn Erolalta viimeiset sanat. 
    ”Tehkää hyvä lehti”, hän nyökkää ilmeettömästi ja lähtee huimaan syöksyyn. 
    Erola lentää kuin lintu. Tai ainakin kuin kana. Hän pysyy pystyssä ja näyttää voitokkaalta. Erola, sinä olet mies
    Työnnän itseni mäkeen. Jännittää niin, että hyppy on ohi, ennen kuin huomaankaan. Jalkani tärisevät vielä suksia poistaessani. 
    Toisella kierroksella Erola menettää hypyn jälkeen tasapainonsa. Lumi pöllyää, kun päätoimittaja heittää kuperkeikkaa sukset ristissä. Mutta hän jää henkiin. 
    Toinen hyppy tuo jo adrenaliinin vereen. Kolmas hyppy tuntuu hyvältä. ”Tämähän on hauskaa!” huudan hurmoksessa. 
    ”Tuntuuko nyt miehiseltä?” päätoimittaja kysyy.· 
 
Helsingin mäkihyppääjät, p. 785 880. Seura toivottaa erityisesti juniorit tervetulleeksi.
  ’   

Heikki Valkama
Kuva: Tiina Karjalainen