27. helmikuuta 1998
Teksti:

Monumentaalikaava on saamassa lopullisen niskalenkin ihmiskasvoisesta Töölönlahden rannasta. Seuraavana tulilinjalla ovat VR:n makasiinit, jotka väistynevät tontiltaan pursuilevan musiikkitalon tieltä. Makasiinit ovat houkutelleet ranta-alueelle vuosittain 400 000 kävijää.
    Helsinki saanee vihdoin Alvar Aallon visioiman marmorisydämen – korean, mutta kylmän. Unelmasta on vain unohtunut Aallon kaavailema pääkirjasto. Sen tarkoitus oli houkutella rahvasta Töölönrantaan. Musiikkitalo tuskin pystyy samaan. Onneksi alueella on vielä nimeämättömiä rakennuspalikoita. Kaupungin konserttitalokiintiö alkaa täyttyä, mutta museo-osastossa olisi vielä tilaa. Suomessa ei ole ainoatakaan lähihistoriastamme monipuolisesti kertovaa museota. Kansallismuseo ei pysty täyttämään tyhjiötä, vaikka sinne remontin jälkeen saataisiin pieni näyttely itsenäisyyden vuosista.
    Kansaa jakaneesta sisällisodasta on kulunut jo 80 vuotta. Neuvostoliiton pelkokaan ei enää ohjaa historiantulkintojamme. Lehtien ja kirjojen sivuilla historian likapyykkiä ollaan kyllä pesty ahkerasti, mutta tasapuolista, pysyvää näyttelyä ei Suomen itsenäisyyden vuosista ole saatu aikaiseksi.
    Viisi vuotta sitten Tiedekeskus Heureka uskalsi kokeilla ihmiskasvoista itsenäisyysnäyttelyä. Kansa vaelsi Tikkurilaan. Sama ilmiö toistuisi varmasti Töölönlahdella, kunhan vain museoon panostettaisiin kunnolla. Uutta teknologiaa ja villiä mielikuvitusta käyttäen siitä tulisi pomminvarma vetonaula. Vuoden 1918 tapahtumat, Suomen keskitysleirit Itä-Karjalassa ja heimosoturien palauttamiset sodan jälkeen tulisi esitellä tasapuolisesti suurmies- ja arkitarinoiden rinnalla. Arpeutuvatkohan museohankkeita pidätelleet historian haavat vihdoin Suomen satavuotisjuhliin mennessä?

Jan Erola
Päätoimittaja

Talvisotalandia Kaivopuistoon

Päätoimittaja Erola haluaa Itsenäisyysmuseon keskustaan. Hänen mukaansa museo tekisi Töölönlahden alueesta ihmiskasvoisen ja paikkaisi siinä sivussa kansamme historiantajussa ammottavan aukon.
    Erola perustelee hankettaan vastakkainasettelulla, joka naiiviudessaan hakee vertaistaan. Toisaalta on alvaraaltomainen (huom. kirosana!) kylmä marmorikeskusta, joka on rakennettu eliitin edustustiloiksi. Klassista musiikkia kuuntelevat konferenssimatkaajathan eivät ole kansaa, tuskin edes suomalaisia. Toisaalta Erolan mielessä on taas kirpputoreilla ja kirjastoissa viriävä aito ja elämänmakuinen kansankulttuuri, jota vaalivat rakennukset luonnostaan huokuvat lämpöä ja sopivat ympäristöönsä. Kumpaankohan kulttuuripiiriin Erola itsensä samastaa, kun on niin huolestunut rahvaan tasapuolisesta historiankäsityksestä?
    Erolan näkemystä leimaa tyypillinen historianopiskelijan ajatuskulku, joka on saanut ceausescumaiset mittasuhteet. Historiaa ei ole, ellei sille pystytetä museota, jossa koulutetut oppaat kädestä pitäen valistavat rahvasta: katso, tämä tässä on sinun menneisyytesi. Kun kansallista identiteettiä rakennetaan laastilla ja kaakeleilla, seuraavaksi Erola kai ehdottaa Talvisotalandiaa Kaivopuistoon.
    Maamme sisällissodasta on olemassa yhtä monta tarinaa kuin vuosisatamme ensimmäisellä kymmenellä syntyneitä isovanhempia vielä on elossa. Paremmin kuin mikään museo vuoden 1918 tapahtumia kuvaa parhaiten niistä käytävä pakkomielteinen kiistely: kaikkien sota kaikkia vastaan. Se ettei vaari voinut sotia kahdella puolen poliittisia ja sosiaalisia rintamalinjoja, ei ole syy keksiä sotahistoriafriikeille suojatyöpaikkoja. Sisällissodasta – tai mistään sodasta – ei voi tehdä tasapuolista esitystä.

Otto Mattsson,
ylpeä aukostaan historiassa