12. joulukuuta 1997
Teksti:

Suomessa on kaksi ministeriötä, jotka onnistuvat johdonmukaisesti välttämään kriittistä keskustelua omista asioistaan”, toimittaja Simo Sipola täräyttää. ”Toinen on valtiovarainministeriö ja toinen puolustusministeriö.”
    Toimittajantyönsä ohella Sipola on kirjoittanut kollegansa Heikki Hiilamon kanssa Aavelasku-kirjan, joka ilmestyi kolme vuotta sitten ja joka käsittelee puolustusvoimien kohuttuja hornet-kauppoja. Sipolan mukaan tapa, jolla armeija hankki itselleen valtuudet uusien hävittäjälentokoneiden ostamiseksi, on malliesimerkki Suomessa käytävän puolustuspoliittisen keskustelun tasosta.
    Sipola käyttää termiä viipaloiminen, millä hän tarkoittaa sitä, ettei armeija suuria hankintoja tehdessään koskaan esitä kokonaissummaa tai edes realistista arviota hankintojen kustannuksista. Sipola palaa 80-luvulle, jolloin hänen mukaansa armeijan johdon antamat ensiarviot hornet-kaupan kustannuksista liikkuivat kuuden miljardin markan kieppeillä. Kun uusien lentokoneiden tarve oli näin esitelty julkisuudessa, puolustusviranomaiset jatkoivat asian valmistelua kaikessa hiljaisuudessa.
    Varsinainen esitys koneiden hankkimiseksi tuli eduskunnan päätettäväksi tammikuussa 1992. Hintaan oli tullut puolet lisää. Kustannusarvio oli kohonnut yhdeksään ja puoleen miljardiin. Tämän luvun pohjalta eduskunta antoi puolustusvoimille valtuudet lentokaluston hankkimiseen. ”Puolustusvoimat tiesi jo tuolloin, että kokonaiskustannukset ovat huomattavsti suuremmat”, Sipola väittää.
    Yhdeksän ja puolen miljardin summa sisälsi vain koneet, muttei koneiden kylkiäisenä tulevia huolto-, koulutus- ja lisävarustelukustannuksia. Sipolan mukaan eduskunta sai tietää budjetista päättäessään, että tilausvaltuuden päälle tulisi vielä toinen ja mahdollisesti kolmas tilausvaltuus. Näiden suurutta ei silti tuolloin kerrottu. Se selvisi vasta kaksi vuotta myöhemmin, jolloin hallitus hyväksyi toisen lähes 4,5 miljardin lisälaskun.
    Sipola ja Hiilamo arvioivat Aavelasku-kirjassaan, että hornet-kaupan kokonaislasku valuuttakurssi- ja indeksimuutoksineen on noin 20 miljardia markkaa. ”Nyt puolustushallinto puhuu itsekin jo vähintään 17-18 miljardista”, hän pyörittelee päätään.
    Vaikka poliitikoiden luulisi ottaneen hornet-laskusta opiksi, Sipolan mukaan armeija käyttää edelleen samaa taktiikkaa hankkiessaan rahoituksen aseostoilleen. Sipola on huomannut, että parhaillaan päätettävinä olevat maavoimien helikopterihankinnat näyttävät seuraavan samaa kaavaa. Ensin kenraalit kertovat tarvitsevansa helikoptereita, sitten mainitaan hinta eli reilu kolme miljardia. Nyt ollaan jo neljässä ja puolessa miljardissa. ”Jos helikopteriasia etenee kuin hornetit, arvioin loppulaskun päätyvän jonnekin kahdentoista miljardin paikkeille”, hän naurahtaa.
    Sipolan mukaan puolustusvoimat on saanut suhteellisen vapaasti käyttää viipalointitaktiikkaa. Julkinen keskustelu sotilasasioista tarkoittaa sitä, että armeijaa maalailee epämääräisen uhkakuvan, esittelee tietyn materiaalitarpeen ja heittää lopuksi keskusteluun puutteellisen kustannusarvion. ”Kerran kun armeija on esitellyt jonkin tarpeen tai hinnan, sen ei tarvitse perustella miten paljon tuolla tarpeella on loppujen lopuksi tekemistä todellisuuden kanssa. Sotilaiden sanaan luotetaan hankinnoissa aivan liian sokeasti”, Sipola lohkaisee ja kysyy, mikä toinen valtion taho saa temmeltää samalla tavalla. ”Voiko esimerkiksi tielaitos esittää suunnitelman monitasoliittymän rakentamiseksi ilman, että suunnitelmassa on arvioitu tarkasti valaistuksen vaatimat kustannukset?”

Vaikeita asioita

Tiedotuspäällikkö Erkki Paukkunen pääesikunnasta ei niele Sipolan väitettä kustannukset viipaloivasta julkisuustaktiikasta ja armeijan saamasta erityiskohtelusta. ”Tietoisesti puolustusvoimat ei yritä eikä edes voi ohjata itseään ja hankintojaan koskevaa keskustelua”, hän sanoo.
    Paukkunen pitää yksinkertaisesti vääränä näkemystä, että armeija olisi esimerkiksi hornet-kauppojen yhteydessä peitellyt todellisia kustannuksia. Hänen mukaansa kokonaislaskun kasvamisesta aiheutunut kohu johtuu lähinnä siitä, etteivät kansanedustajat paneutuneet asiaan silloin, kun se valtuutti armeijan hankkimaan hornetit. ”Esityksessä sanotaan suoraan, että lisäkustannuksia tulee. Tässä tapauksessa luetun ymmärtäminen olisi riittänyt”, hän toteaa kuivakkaasti.
    Paukkusen mukaan vastuu on siis viime kädessä poliitikkojen. Mutta osaavatko rivipoliitikot kysyä oikeita kysymyksiä ja kyseenalaistaa kenraalien visioita, vaikka he lukisivat pienellä präntätyn tekstin?
    Varovaisesti Paukkunen myöntää, että uhkakuvista keskusteltaessa armeija on usein oman alansa paras asiantuntija. Asehankinnat ovat osa puolustusdoktriinia. Se taas perustuu sotilaiden laatimiin arvioihin, joiden todennäköisyyttä ulkopuolisen on vaikea arvioida. ”On vaikea saada ihmiset ymmärtämään, että puolustushankinnat perustuvat skenaarioihin, joiden tekijät miettivät miltä maailma näyttää kymmenen vuoden päästä”, Paukkunen korostaa.
    Neuvotteleva virkamies Jukka Knuuti puolustusministeriöstä tunnistaa Paukkusen kuvaaman ongelman: sotilasasioista keskusteleminen kaipaisi asiantuntemusta, jota on harvalla.
    Knuuti lähtee siitä, että vaikka puolustusvoimat haluaisivatkin herättää keskustelua tehtävästään, puolustuspoliittisissa linjanvedoissa metsää ei useinkaan nähdä puilta. Hän antaa esimerkin ja viittaa hallituksen (lue: puolustusvoimien) viime maaliskuiseen selontekoon, joka käsittelee Euroopan turvallisuuskehitystä ja Suomen tulevaa puolustuspolitiikkaa. Vaikka selonteossa esitellään pitkälti juuri ne teesit, joilla armeija perustelee esimerkiksi helikopterihankintojaan, päähuomion ovat vieneet uhkakuvien kannalta varsin yhdentekevät asiat. ”Valitettavasti meillä näyttää olevan aivan liikaa siltarumpupoliitikoita, joita kiinnostaa vain oman kotiseutunsa varuskunnan säilyminen”, Knuuti hymähtää.
    Mutta yhtä lailla sotilasasioissa aidan matalimmasta kohdasta menevät journalistit. Knuuti on itse työskennellyt toimittajana ja huomannut, että aseistuksesta toimittajilla on usein kovin hatarat tiedot. Kun faktoista ei välitetä, näkemyksiä lauotaan -ja taotaan – tunnepohjalta.
    Knuuti viittaa miinakeskusteluun, joka hänen mielestään on saanut huvittavia piirteitä. Media haluaa Suomen luopuvan miinoista, vaikka kukaan ei ehdota millä ne korvattaisiin. Vaikka maamme maaperässä ei yleisen käsityksen vastaisesti ole ainuttakaan miinaa, Suomen armeija on paha poika, koska ei suostu liittymään sopimukseen. Knuuti antaa vastaesimerkin: ”Sitten taas on vaikkapa Kreikka, joka pani nimensä miinankieltosopimukseen, vaikka maan raja on miinoitettu.”

Rakkikoirat lieassa

Suomessa oma ongelmansa on, että sotilasasioissa asiantuntemus tuppaa medioissakin kulkemaan käsi kädessä läheisten armeijasuhteiden kanssa. Tyypillinen sotilasasioihin perehtynyt toimittaja on suorittanut asepalveluksensa puolustusvoimien uutislehdessä Ruotuväessä. Intistä päästyään hän liittyy toimittajien ikiomaan reserviläisjärjestöön Tiedotuskiltaan, johon kuuluu enemmän kuin komppaniallinen etulinjan suomalaistoimittajia Arvi Lindistä aina Lasse Lehtiseen ja Pauli Aalto-Setälään.
    Vaikka järjestö ei suoraan olekaan yhteydessä armeijan organisaatioon, reserviläishenki ja Tiedotuskillan jäsenten henkilökohtaiset suhteet puolustuslaitoksen henkilökuntaan herättävät epäilyksiä armeijamyönteisestä pienen piirin hyvä aseveli -verkostosta. Ensimmäinen kysymys kuuluu: keneltä he saavat tietonsa? ja toinen: kenen asioista he raportoivat?
    Tutkija ja everstiluutnantti evp. Arto Nokkala Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksesta katsoo, että julkisessa keskustelussa armeija käyttää hyväkseen yleistä maanpuolustushenkeä. Hänen mukaansa asevoimilla ja yhteiskunnalla on Suomessa tavallista läheisempi suhde, joka juontaa juurensa niin yleisestä asevelvollisuudesta kuin lähihistoriasta. ”Suomessa käydään edelleen vahvasti läpi viime sotia ja armeijan menestystarinaa niissä”, hän toteaa.
    Niinpä jos poliitikot ja toimittajat joskus uskaltavat kyseenalaistaa kenraalien maalailemia uhkakuvia ja asehankintoja, kriittinen puheenvuoro saatetaan tulkita jopa loukkaukseksi veteraaneja ja sotaväen saavutuksia kohtaan. Armeija on opettanut luottamaan sanoihinsa ja tekoihinsa, mitä vielä helpottavat siirtyminen valtioneuvoston selontekomenettelyihin. ”Puolustusvoimien on helppo tässä tilanteessa kääntää suunnitelmansa rahoituspäätöksiksi.”
    Nokkalan mukaan sotahistoriaa ei pidä sotkea keskusteluun, jonka pohjalta armeijan tulevia tehtäviä ja asehankintoja määritellään. Kansainvälinen turvallisuusympäristö on muuttumassa nopeasti. Päättäjien pitäisi avoimemmin kysyä, minkälaisen armeijan palvelukseen hornetteja ja helikoptereita nyt hankitaan. Armeijalla on asiasta oma versionsa, jota se ei halua välttämättä kyseenalaistaa. Siihen Nokkala tietää syyn: ”Puolustusvoimat tekee politiikkaa kuten mikä tahansa organisaatio, joka puolustaa asemaansa.”

Otto Mattsson
Kuva: Sanna Skants