12. joulukuuta 1997
Teksti:

Kiba Lumberg repäisi itsensä irti mustalaisyhteisöstä 13-vuotiaana. Ja meni omaehtoisesti lastenkotiin.
    ”Muistan, miten laitoin vähiä tavaroitani lastenkodin kaappiin ja ajattelin, että nyt olen lähtenyt sellaiselle tielle, etten voi enää koskaan palata.” Suku tuli hakemaan Kiban lastenkodista väkipakolla takaisin.
    ”Kuuluin järjestelmään ja tein töitä heille. Olin omaisuutta. Muistan, kuinka istuin sinä päivänä vanhempieni luona ja ajattelin, että tänne en voi jäädä. Mieluummin vaikka tapan itseni”, Kiba korostaa sanomaansa vetämällä sormella kuvainnollisesti kaulansa poikki.
    Kiba pakeni saman päivänä takaisin lastenkotiin, eikä ollut yhteydessä sukuunsa kuuteen vuoteen.
    Nyt 41-vuotiaana taitelija Kiba Lumberg huokaa haluavansa jättää lapsuutensa luomistyössään taakseen ja siirtyä uusiin aiheisiin. Edessä on kuitenkin julkinen tilienselvitys heimon kanssa, kun neliosainen televisioelokuva Tumma ja hehkuva veri saa ensi-iltansa TV 2:ssa joulukuun 28.päivänä.
    Fiktiivinen draama pohjaa käsikirjoittajansa eli Kiban lapsuudenkokemuksiin ja on ensimmäinen Suomen mustalaisista kertova televisiodraama. Alkuteksteissä lukee huomaavaisesti, ettei elokuva noudata kaikkia romanien perinteitä ja sääntöjä. Vaikka elokuva onkin lämminhenkinen ja osin humoristinen, se käsittelee vaiettuja aiheita. Elokuva tulee synnyttämään keskustelua romaneista ja romanien parissa.

Ikuinen pelko

Kiba lähti kotoaan pelkoa ja alistamista pakoon.
    ”Tietysti oli hyviäkin hetkiä. Mutta oli myös niin paljon väkivaltaa, joka söi pohjan minun käsitykseltäni siitä, mitä turvallisuus on.”
    Ensimmäiset merkinnät mustalaisista Suomen historiassa ovat peräisin 1500-luvulta. Vasta nykyinen parikymppisten sukupolvi on saanut elää lapsuutensa pysyvissä kodeissa. Kiban nuoruudessa romanit asuivat purkutuomion saaneissa taloissa.
    ”Eihän niihin valtaväestö olisi jalallaankaan astunut. Oli kylmyyttä ja kurjuutta.”
    Kiba on köyhästä perheestä. Hänen lapsuudessaan 60-70 -luvulla ani harva mustalainen oli varakas. ”Joillakin oli omat asunnot, mutta kyllä se oli henkisesti aika kamalaa.”
    Kotitaloaan hän kuvailee haaksirikkoutuneeksi laivaksi, joka oli ylikuormitettu mustalaisilla. Riitaa oli aina ilmassa.
    ”Pienestä asti kuulin puhetta tappamisesta. Nyt se puukotti sitä ja nyt se nainen karkasi. Nyt se mies sai nainen kiinni ja hakkasi. Mies joutui vankilaan. Nainen lähti ja nyt mies etsii sitä”, Kiba matkii.
    Hän uskoo, että väkivalta on läsnä myös nykyisten nuorten mustalaisten maailmassa. Kiba vakuuttaa, että verikostoja tapahtuu yhä. Romanit kiistävät verikoston olemassaolon muun muassa väitteellä, että jos verikostoja tehtäisiin, niin kymmenen tuhannen romanivähemmistö Suomessa olisi jo kadonnut olemattomiin.

Hame on vangin puku

Romanikulttuurissa jälkeläisten hyvät tavat saattavat olla jopa tärkeämpi menestyksen mitta kuin heidän koulutuksensa ja arvosanat. Perinteiden vaatima vanhempien kunnioittamien on Kibasta usein lasten alistamista.
    ”Olen aina miettinyt, mikä on ihmisen oikeus omaan itseensä, koskemattomuuteen, henkiseen kasvamiseen ja vapauteen. Se voi kuulostaa abstraktilta, mutta se oli lapsena minulle konkreettista.”
    Kiba oli jo lapsena uhmakas, mutta mykällä tavalla. Murrosikäistä ahdisti, kun suku alkoi muokata poikatytöstä mustalaisnaista. ”Kun kasvat, olet olemassa sukua, perhettä ja miestä varten. Teet hirveän liudan lapsia. Ei minulta kysytty, mitä haluat, toivot tai miltä sinusta tuntuu.”
    Kiba oli isän tyttö. Hän kulki isänsä tuomissa verkkareissa, villapaidoissa ja luisteluhameessa. Kiba sai kuulla jatkuvasti, ettei ollut kuin muut mustalaistytöt. Aika läheni, jolloin olisi pitänyt pukea päälle mustalaishame.
    ”En ikinä olisi suostunut laittamaan sitä hametta päälle. Minulle se on vangin puku.”
    Suomalaisen romaninaisen kymmenisen kiloa painava hame on ainutlaatuinen maailmassa. Maalaisnaisilla oli vuosisadan alussa yhtä muhkeat hameet. Kiba mainitsee, että eräs hänen sukulaisensa lisäsi asuun sametin ja kokettiröijyt tuliaisina Pietarin hovista. Suomen romanit ovat omaksuneet ankarat siveyssääntönsä myös maalaisperinteestä. Karjalan murre on säilynyt parhaiten mustalaisten parissa ja Suomen romanien musiikkikin on eräänlaista 30- tai 40-luvun humpan ja rekilaulun välimuotoa, johon on yhdistetty mustalaisvenytystä.
    ”On mielenkiintoista nähdä, miten aika kuluu koko ajan, tulee erilaista tietoa tieteestä, taiteesta ja maapallo pienenee. Mutta mustalaiset eivät muutu eivätkä haluakaan muuttua”, sivusta heimoaan seurannut Kiba sanoo.
    ”Jos mustalaisnuoret omaksuvat vanhat mallit, he eivät selviä tässä yhteiskunnassa. He kriminalisoituvat. Se on vaikea tilanne. Täällä olevat ulkomaalaiset sentään opiskelevat, haluavat tietoa ja olla tässä yhteiskunnassa kiinni”, Kiba provosoi.
    Muukalaiseksi itsensä tunteva Kiba on kiinnostunut maahanmuuttajista. Hän toivoo, että Tumma ja hehkuva veri auttaa myös ymmärtämään Suomen muukalaisten tilannetta.

Haavoittuva mustalaismurkku

Vuoden 1995 perustuslakiuudistuksessa tunnustettiin romanien vähemmistöasema
    ja oikeus kulttuurin kehittämiseen kirjattiin. Romaninuorten elämän aineelliset olosuhteet ovat parantuneet, mutta rasismi elää. Murrosikä on raskasta aikaa, sillä itseään etsivä reagoi syrjintään ja ennakkoluuloihin raskaammin. Kibaa nöyryytti myydä koulussa öljyliiduilla samettipohjalle maalaamiaan tauluja. Hän kävi koulussa satunnaisesti, koska hänen piti elättää perhettä. Koulussa haukuttiin mustalaiseksi muliturvaksi.
    ”Ei minua kutsuttu valtaväestön lasten syntymäpäiville.”
    Toisaalta perheen oli vaikea hyväksyä ystäviä valtaväestön puolelta. Eikä nuorten koulutus ollut itsestäänselvyys.
    ”Tieto on aina vaaraksi ja etenkin, jos olet tyttölapsi. Tytöt ja naisethan pitävät järjestelmää yllä. Jos he tiedostavat tilanteen on vaarana, että arvomaailma romahtaa.”
    Kiba näkee saman ongelman valtaväestön keskuudessa. ”Oli yhteisö mikä tahansa naisten elämän energia pyritään nujertamaan, mutta vähemmistön keskuudessa se on tietenkin voimakkaampaa. Ja vaikket sopeudu niin täällä pysyt. Minä läksin.”
    Seka-avioliitot mustalaisten ja valtaväestön välillä ovat lisääntyneet. Kiba ei ymmärrä valkolaisnaisia, jotka naivat kulttuurin, joka alistaa naista.

Heimon ennakkoluulot

Tumman ja hehkuvan veren lehdistönäytöksessä yleisö nauroi paljon. Palkittu televisiodraaman ohjaaja Eija-Elina Bergholm uskoo, että hänen ohjaamansa teoksen jälkeen mustalaisista on monella katsojalla myönteisempi kuva. Huhut elokuvasta ovat levinneet romanikansan keskuudessa.
    ”Jotkut ovat tällaistakin heittäneet, että tulossa on pornoleffa”, Kiba nauraa, mutta vakavoituu puhuessaan romanikansan halusta suojella itseään.
    ”Ehkä mustalaisten kulttuurissa on asioita, joita ei ole hyvä päästää päivänvaloon. Halutaan mieluummin antaa sadunomainen myyttinen kuva.”
    Kiba on lukenut naureskellen romaneista tehdyistä sosiologisista tutkimuksista eikä usko, että yliopistotason tutkija saa mustalaisista mitään todellista esille. Koska mustalaisista ei keskustella, heistä ei saa tietoa. ”Se on kansakunta, joka on kulkenut maasta toiseen jättämättä merkkejä mihinkään. Ei ole kirjoitettua tietoa eikä rakennuksia jäljellä.”
    Kiba tietää rikkoneensa vaikenemisen lakia.
    ”Taiteilijana en ole halunnut sitoutua mihinkään kulttuuriin enkä klikkeihin. Minulla ei ole mitään henkistä halua kuulua mustalaisiin. Olen ihminen, jolla on etninen tausta, josta olen ottanut vaikutteita.”
    Kiban käsikirjoitus oli lopullista elokuvaa rajumpi. ”Ymmärrän, että ohjaaja on lähti hiukan miedontamaan tarinaa, koska aihepiiri on hyvin arkaluontoinen.”

Tarinat mustalaisen lahja

Kiba ei tuo kysymättä esiin mustalaistaustansa hyviä puolia, mutta niitäkin on.
    ”Olen koko elämäni kuullut mystisiä tarinoita ja enteitä. Menneistä suvuista kertovat tarinat paisuvat, jotkut pelottivatkin. Tykkäsin kiivetä liiterin katolle ennen ukkosta. Silloin on ihmeellinen ilmapiiri. Kaikki olomuodot ovat olemassa yhtäaikaa. Yhtäkkiä tuli mieleen tarut, joita isä kertoi ja ihmiset jotka ovat kuolleet. Tunsin, että ne ovat läsnä.”
    ”Minun ei tarvitse matkustaa ulkomaille. Ne tarinat ovat sisälläni.”
    Gabriel Garcia Mßrquesin
Sadan vuoden yksinäisyydestä hän löysi yhtymäkohtia omaan kasvuympäristöönsä: valtavan ankaruuden ja samanaikaisen hälläväliä elämäntyylin.
    Kiba on tehnyt Tumman ja hehkuvan veren käsikirjoituksen kirjaksi ja haluaa nähdä siitä teatteriversion. Hän on myös kirjoittanut seuraavan käsikirjoituksensa, Leopardinainen ja musta kissa, joka käsittelee jälleen erilaisuuden teemaa.
    ”Siinä tarkkailen teitä – valtaväestöä”, Kiba osoittaa sormella minua.
    Ja päähenkilö Sasa muistuttaa jälleen Kibaa itseään. Sasa kutsutaan vieraaksi 48-vuotiaan suomalaisnaisen taloon. Muukalainen on kuin ukkosenjohdin, joka paljastaa suomalaisten naamiot.
    Helsinki on Kiban sydämen kaupunki ja hän on tehnyt viiden lyhyen dokumentin sarjan yhdessä Tumman ja hehkuvan veren toisen käsikirjoittajan Anna Rajalan kanssa. Kiba on aiemmin tehnyt Rajalan kanssa yhteistyönä viisi vuotta sitten Ilta-Sanomiin kuukauden sarjakuvaa Gipsycomix.
    Tammikuussa on galleria Brondassa esillä Kiba Lumbergin maalauksia. Maalauksissa pieni poikamainen mustalaistyttö leijuu unimaailmassa erillään yhtäpitävistä heimolaisista.

Minna Joenniemi
Kuva: TV2 tiedotus