28. marraskuuta 1997
Teksti:

Melankoliastaan tunnettu Morrissey konsertoi Helsingin Jäähallissa 5. joulukuuta – jos konsertoi, sillä mies on tunnettu myös arvaamattomuudestaan. Viimeksi hän perui esiintymisensä David Bowien lämmittelijänä alkuvuodesta 1996 riitaannuttuaan Bowien kanssa, saatuaan hermoromahduksen tai hukattuaan kalsarinsa – kuka tietää?
    Morrisseyn
maine perustuu pitkälti 80-luvulle ja The Smiths -yhtyeeseen. Syntikkapopin ja Boy Georgen tapaisten camp-homojen hallitessa listoja Smiths teki alakuloisia lauluja yksinäisistä tytöistä ja pojista, jotka odottavat oikean elämän alkavan. Filosofiaan kuului, että elämä ei alkanut, mutta Morrissey todisti kurjuuden olevan aina tyylikkäämpi valinta kuin tyytyväinen hauskanpito. Yhtyeen ympärille kasvoi oma maailmansa: fanit lukivat Morrisseyn profeetallisia lausuntoja suurennuslasin kanssa ja omaksuivat niitä kuuliaisesti. Kyytiä saivat niin diskot, Thatcher, monarkia kuin lihansyöntikin.
    Smiths hajosi omaan täydellisyyteensä syksyllä 1987 ja Morrissey jäi yksin. Ensimmäinen soolo-lp, tunnustuksellinen Viva Hate ilmestyi jo seuraavana vuonna ja sai hyvän vastaanoton. Nyt siitä on kulunut kymmenen vuotta, 38-vuotiaasta Morrisseysta on tulossa itsepintainen popreliikki eikä menneisyys ole lakannut vaivaamasta häntä eikä varsinkaan kriitikoita. Viimekesäinen Maladjusted rutattiin armotta melkein kaikissa lehdissä.
    Uusi levy ei ole kaksinen, mutta sisältää mielestäni pari helmeä, joista kevyesti itseironinen Trouble Loves Me ilmentää jotain olennaista: ”Still running ’round/ on the flesh rampage/ – at your age!/ Go to Soho, oh!/ go to waste in/ the wrong arms”. Halutessaan Morrissey osaa yhä olla ainutlaatuisen onneton. Hänen melankoliansa on aina ollut suorastaan viettelevää.

Androkyyniä runoutta

”Romance is hard, but sex is much harder”, totesi Andy Warhol joskus, ja Morrisseyn teksteissä asia on juuri niin. Joku on sanonut, että hän kirjoittaa seksilauluja siinä missä muut tekevät rakkauslauluja: jää usein epäselväksi, kuka haluaa ketä tai mitä sukupuolta kukin edustaa.
    On edelleen epäselvää, pitääkö Morrissey itse pojista vai tytöistä, mutta tarkemmin ajatellen kysymys on turha. Hänen persoonansa viehätys perustuu juuri vihjailuun ja ironiseen narsismiin. Hänen selibaattinsa, kurjuutensa ja huumorinsa ovat kaikki vain tapoja vältellä stereotypioita. Hän vastustaa johdonmukaisesti kaikenlaista konformismia – hän ei ole halunnut sopeutua edes ruumiiseensa, saati sieluunsa.
    Yhtä ristiriitainen on hänen paikkansa popmaailmassa. Morrissey on liian tinkimätön ja outo ollakseen yksinkertainen poppari, mutta liian teennäinen käydäkseen rehdistä taiteilijasta. Hänen paikkansa löytyykin helpommin filmitähtien ja kirjallisten diivojen kuin poptähtien joukosta. Hän kulkee luontevasti vaikuttajiensa Oscar Wilden, Edith Sitwellin ja Joe Ortonin jalanjäljillä. Mutta hän on myös Judy Garland ja James Dean: yhdistelmä röyhkeyttä ja avuttomuutta, glamouria ja kömpelyyttä.
    Uuden polven brittibändeille hän on joka tapauksessa ollut tärkeä. Muiden muassa Suede, Oasis ja Radiohead ovat myöntäneet velkansa, ja Morrissey tuntuu viihtyvän popsedän roolissaan.
    Helsingin keikasta tulee epäilemättä nostalginen tapaus. Viimeksi hänet nähtiin Suomessa Smithsin kanssa Provinssirockissa vuonna 1984, kun kaikki oli vasta alussa.

Antti Nylén