28. marraskuuta 1997
Teksti:

”Huhuu”, huhuilin viime viikolla yliopiston päärakennuksen aulassa. ”Onko täällä ketään?”
    Kurkkasin yliopiston päärakennuksen aulan ”opintotoimisto tiedottaa” -ilmoitustaulun taakse. Ei sielläkään ketään. ”Huhuu.” Olin silti luottavainen, sillä olin tehnyt ratkaisuni.
    ”Hyvästi turvattu porvarillienen elämä!” tuhahdin ja tuijotin tuimasti lasikopissa istuva miestä. Vielä eilen hän oli minulle ollut pelkkä yliopiston vahtimestari, nyt hän oli systeemin nöyrä lakeija, eli vihollinen.
    Kuukausi sitten nuoret palavasilmäiset matemaatikot, tähtitieteilijät ja geodeetikot olivat rynnineet yhtenä rintamana ylös päärakennuksen edustan viisi porrasta. Joukkovoiman tiimellyksessä lastenvaunuja oli sinkoillut portaikossa sinne tänne. Eräätkin vaunut olivat vierineet alas Fabianinkatua ja pakottaneet erään autoilijan jarruttamaan.
    Vahtimestari oli joutunut seuraamaan voimattomana, kun päärakennuksen motorisoitu alaovi hiljaa hurisi auki ja kymmenet luonnotieteilijät valtasivat talon.
    Nyt minä etsiskelin joukkovoimaa pääkkärin aulasta, sillä olin päättänyt liittyä rintamaan. Minulla oli makuupussi. Minulla oli eväät.
    ”Kemian laitokselle lisää assareita”, huusin ja näytin uskoakseni aivan nuorelta bolivialaiselta lääkäriltä.

Tulosvastuu näivettää

”Huhuu”, huhuilin, mutta vallatun yliopiston aulassa oli autiota. Mielestäni yliopiston uusi rahanjakomalli on pöyristyttävä.
    Vararehtori Arto Mustajoen kehittämä tulosohjaukseen perustuva rahanjako saattaa johtaa siihen, että joku kemian laitoksen 39 assarista joutuu menemään yksityiselle sektorille töihin.
    ”Tulosohjaus haisee”, huusin rytmikkäästi, mutta kukaan ei yhtynyt huutooni. Ryhdyin syömään eväitä.
    Minulla on oma rahanjakomalli. Kehittämäni matemaattisen muuttujan perusteella rehtori Kari Raivion liksaa laskettaisiin tulosvasuullisesti 50 prossaa, eikä vararehtori Arto Mustajoelle maksettaisi enää palkkaa ensinkään.
    Vaadin lisää koeputkia kemisteille, geodiittiä geodeetikoille ja mies ja ääni -vaalijärjestelmää. Lisäksi vaadin pääkkäriin pehmustettuja makuualustoja, sillä paljaalla kivilattialla on vittumaista nukkua. Metelöin ja kiipesin roikkumaan päärakennuksen korvaamattoman arvokkaisiin friiseihin.

Vallankumous syö lapsia

Pian ymmärsin, että valtaus oli päättynyt. Taantumus oli vallannut omansa takaisin. Alistetut ylioppilaat jonottivat apaattisena hernekeittoa ja pannukakkua ruokalassa. Minun olisi tehnyt mieli ravistella heitä, herätkää, mutta tiesin sen turhaksi.
    Nälkäisen näköinen mies hamstrasi salaa leipäpöydän antimia taskuihinsa. Hän näytti kemian assistentilta.
    Tarkistin vielä olisiko joku koditon luonnontieteilijä unohtunut pääkkärin lämpiöön. Ei ollut. Kiersin makuupussini kasaan ja poistuin.
    Tuo yö tiistaina 28. lokakuuta oli ollut muutos, se oli ollut karnevaali. Mietin miten on mahdollista, että vain kuukautta myöhemmin kaikki on ohi.
    Mieli maassa kävelin Vanhalle. Ylioppilasteatterin pieni mutta ponteva radikaalisiipi kävi jälleen luokkasotaa Vanhan nurkkapöydässä.
    ”Mieleshtäni meidän on ryhdyttävä shuoraan toimintaan”, hössötti eräs esimerkki tulosvastuullisen ja suorituskeskeisen akateemisen ajattelun kääntöpuolesta. Toinen piti hyvin jäsenneltyä luentoa Ulrike Meinhofin poliittisesta ajattelusta.
    Porvari ei tänäkään yönä saisi unta.

Marko Junkkari