17. lokakuuta 1997
Teksti:

Huomaan heidät jo ikkunasta, ennen kuin he ehtivät tulla sisälle kahvilaan. Nainen on nuori, ehkä parikymppinen. Se näyttää hyvältä punaisissa hiuksissaan ja hieman hipahtavissa vaatteissaan. Nenässään sillä on lävistys.
Naisen seurassa on nelikymppinen isokokoinen mies. Miehellä on ruskea puku, tuuheat viikset ja pistävä katse. Irokeesiksi leikatut hiukset tekevät miehestä vähän huvittavan näköisen.
Vinkkaan parin pöytääni ja kysyn, mitä saisi olla. Kauko Röyhkä ottaa kahvin, tyttö juo kokista. Edellisenä iltana Röyhkä heitti keikan Tampereen Tapahtumien yössä. Kirjailija markkinoi tupaten täydessä kirjakaupassa uutta romaaniaan Silvia. Vieressäni seisoi kaksi nousuhumalaista miestä.
”Mä en ole ennen ollut kirjakaupassa kännissä”, toinen sanoi.
”Mä en varmaan ole koskaan edes ollut kirjakaupassa”, kaveri kuittasi.
Selostan keskustelun Röyhkälle ja hän naurahtaa. ”Mä luulen, että mun kirjoja menee myös ihmisille, jotka ei välttämättä lue paljon. Ehkä ne koetaan jollain tavalla erilaisena, en mä tiedä.”

Luuserista kirjailijaksi

Silvian päähenkilönä on Röyhkän näköinen mies, nelikymppinen kirjailija-muusikko Alarik Riuttu. Röyhkä kiistää, että Riuttu olisi hänen alter egonsa. ”Päähenkilössä on kyllä joitain mun piirteitä, mutta se on paljon enemmän luuseri kuin minä. Se on soittanut huonoissa bändeissä – ja mähän olen soittanut vain hyvissä”, Röyhkä virnuilee.
Riuttu on myös kirjailijana luuseri. ”Se ei luota itseensä, vaan kirjoittaa vain säilyäkseen hengissä. Se on ennemminkin hauska veikko, joka tykkää istua kapakoissa.”
Baareissa itsekin viihtyvä Röyhkä muuttui monen mielestä oikeaksi kirjailijaksi vasta viimesyksyisen romaaninsa Kaksi aurinkoa myötä. Sen Finlandia-ehdokkuus, suopea kritiikki ja hyvä myynti nostivat Röyhkän itseluottamusta.
”Mä innostuin tosta Finlandia-jutusta paljon ja tein tämän kirjan samassa imussa. Mä en yksinkertaisesti malttanut lopettaa kirjoittamisesta, musta se on helvetin hauskaa.”

Järjetön asetelma

Tyttö imaisee kokislasinsa nopeasti, muutamalla kulauksella. Sitten se lähtee viereisessä korttelissa olevaan sarjakuvakauppaan.
Kysyn, miksi romaanin päähenkilö Riuttu rakastuu teinityttöön: ”Miten tämä asetelma, nuori nainen ja vanha mies, tai vanha, mutta…heh!” Naurahdan vaivautuneesti tajutessani, että vastapäätä istuva Röyhkä on Riutun ikäinen. Setä kuitenkin liittyy nauruun.
”Hehheheheh… No, asetelmahan on järjetön. Koko juttu on tuhoon tuomittu. Se on tämä Kaunotar ja hirviö -tragedia.”
Vanhenevan miehen himoa nuoriin naisiin on kuvattu kirjallisuudessa jo iät ja ajat. Röyhkä itsekin on parodioinut sitä biiseissään. Asetelma on hyvin la-la-la kuin suoraan huonosta kirjasta, iso musta susi koittaa vikitellä pikkutipua.
Kirjailija puolustelee aihettaan sanomalla, että hän halusi kirjoittaa sähäkän kertomuksen.
”Jos mä kuvaisin oman ikäpolveni tyttöjä, vaikka kahden keski-ikäisen ihmisen rakkautta, niin siitä tulisi tylsä ihmissuhdedraama. Nuorten puheet, eleet ja tapa sekoilla on mun mielestä helvetin huvittavaa. Mä viihdyn semmoisessa meiningissä aika paljon ja halusin kuvata sitä.”
Mutta mitä susihukka sitten näkee pikkutipuissa? ”Onhan ne kauniita, ne on helvetin kauniita, ja ne on hauskoja… Mutta en mä halua leimautua nuorten tyttöjen namusedäksi”, Röyhkä sanoo hihittäen. ”Olen mä joutunut siihenkin rooliin, mutta ei se ole koko totuus.”

Gigolon tunnustuksia

Röyhkällä on maine muusikkona, joka ottaa ilon irti bändäreistään ja kehtaa vielä ylpeillä sillä. ”Meillä on ollut tapana pitää hauskaa keikoilla, se johtuu siitä, että niistä maksetaan niin vähän, että jotain korvausta, heh, täytyy kuitenkin saada, heheheh”, Röyhkä ilkamoi.
Sama asenne näkyy myös hänen romaanissaan. Silviassa siittiöt lentävät sen verran tiheään, että sivua kääntäessä on varottava, etteivät sormet tahriinnu.
Röyhkä kertoo, että hän pitää Henry Millerin letkeästä tavasta käsitellä seksiä. ”Itse kuvaan sitä kanssa hienostelematta. Mä en tykkää siitä, että seksi pilataan, että siitä tehdään pelkkää törkeätä tai kornia. Mä haluan, että siinä säilyy seksuaalisuus ja kiihottavuus, mutta että se on kuitenkin jollain tavalla
huvittavaa.”
Vaikka romaani ei olekaan Röyhkän sänkypäiväkirja, kirjailija paljastaa myhäillen, että omiakin seksikokemuksia siitä löytyy. ”Omista kokemuksistaanhan sitä aina kirjoittelee.”

Pedofiliakohu hysteeristä

Röyhkä on koko uransa ajan heilunut julkisuudessa naurettavuuden ja ärsyttävyyden välillä. ”Kun alotin, minut leimattiin julkisuuspelleksi, kuplaksi, joka katoaa hetkessä. Mä olen kuitenkin ollut jo 17 vuotta näissä kuvioissa ja tehnyt aika monta kirjaa ja monta levyä. Nyt kaikki tajuaa sen, että mä en häivy minnekään, että meikäläinen on otettava vakavasti, heh”, Röyhkä hymähtää.
Omaperäiseen julkkikseen totuttiin ja häntä opittiin sietämään. Mutta kun Röyhkä kertoi kiinnostuksestaan saatanaan, hän astui rajan yli.
”No silloin mä sain maistaa vähän roskalehdistön tuomaa julkisuutta ja tapasin joitakin toimittajia, jotka eivät olleet kauhean miellyttäviä. Mä alan ymmärtää mattinykäsiä, jotka joutuu olemaan koko ajan tekemisissä semmoisten tyyppien kanssa”, satanistiksi syytetty Röyhkä sanoo.
”Tässä kirjassa päähenkilö leimataan pedofiiliksi, koska pedofilian ympärillä on nyt olemassa samantyyppistä hysteriaa, kuin saatananpalvonnan ympärillä oli pari vuotta sitten. Joku syytön voi joutua leimatuksi.”
Tyttöjen ystävän pedofiliapuuhista saisi näppäriä otsikoita. Arkaan aiheeseen tarttunut Röyhkä ei kuitenkaan pelkää kulkea lööppien ohi.
”Itse asiassa mä tapasin yhden roskalehden toimittajan, joka sattuu olemaan mun vanha tuttu. Se sanoi, että mulla on jo niin huono maine, että vaikka mä raiskaisin omat lapseni, niin sekään ei olisi enää uutinen”, Röyhkä sanoo ja nauraa makeasti.

Pikku enkeli

Tyttö tulee takaisin kahvilaan, kun olemme lopettelemassa haastattelua. Se on ostanut sarjisalbumin, jota esittelee Röyhkälle. Röyhkä ei tunne sarjakuvaa, mutta vilkaisee sitä silti kohteliaan kiinnostuneena.
Minä saan aikaa vilkaista tyttöä. Sukulainen se ei ole, koska yhdennäköisyys puuttuu ja sitä paitsi Röyhkän sukulaistytöksi se on turhan söpö.
Se voi olla kirjailijan viimeöinen poka, jonka se noukki Akateemisen omistuskirjoitusjonosta lupaamalla kirjoittaa nimmarinsa sen takapuoleen. Tai sitten tyttö halusi jatkaa taiteiden yötä valomerkin jälkeen ja iski humalaisen kirjailijan ravintolasta.
Toisaalta nehän ovat voineet tuntea pitempäänkin. Ehkä nainen on Silvia, Riutun yksipuolisen rakkauden kohde. Kokonaisen romaanin aihe.
Jos ei tämän, niin ehkä seuraavan.

Kauko Röyhkä: Silvia (Like 1997). Hinta 127 markkaa.

Teksti ja kuva Mikko Numminen