31. lokakuuta 1997
Teksti:

”Ihan samalla tavalla minäkin olen julkisuudessa mukana kuten kaikki muutkin”, kirjailija Kari Hotakainen lohkaisee ja luo hyvin, hyvin väsyneen katseen. Menneen syksyn aikana häneltä on kysytty lakkaamatta julkisuudesta, julkisuudessa. Aihe näyttää vaivaannuttavan Hotakaisen, ja hän jatkaa: ”Mukana julkisuudessa kuten kaikki muutkin typerät ihmiset.”
    Julkisuutta Hotakainen ei kuitenkaan enää voi välttää. Uusimmassa kirjassaan Klassikko Hotakainen kertoo sarkastisen tarinan kirjailijasta – eräästä Kari Hotakaisesta – joka sekä omasta tahdostaan että muiden painostuksesta tekee itsestään julkisuuspellen. Vääjäämättä päähenkilö Hotakainen ajautuu julkisuuden hahmoksi – saadakseen kirjojaan myydyksi.
    Julkisuuden ivaa on, että Klassikon myötä oikeasta Hotakaisesta on tullut yhä tunnetumpi hahmo – ja Klassikko on myynyt enemmän kuin mikään hänen edellisistä teoksistaan. Se että Hotakainen pudotteli kirjassaan oikeiden julkkisten nimiä, sai aikaan että hänestä itsestäänkin tuli oikea julkkis. Parodia toteutti itsensä. ”Niin, tää kirja on kaikkien kohtuuttomuuksien äiti”, Hotakainen toteaa.
    Nyt kun kohu alkaa pikku hiljaa laantua, Hotakaisen näyttää olevan helpompi nauraa koko ilmiölle. Pahimman haastattelumyllyn ohella takana on myös pahin haistattelumylly. Hantta Krause sai kunnian olla se julkkis, joka ensimmäisenä luki (sikäli kuin luki) Klassikkoa kuin piru Raamattua. Iltalehden sivuilta Hotakainen sai lukea olevansa Krausea himoitseva runkkari.
    Toiveikkaana Hotakainen ennustaa, että vuodenvaihteen jälkeen niin toimittajat kuin julkkiksetkin ovat jo jättäneet hänet rauhaan. Julkisuus on välttämätön paha, jonka avulla myydään kirjoja mutta josta on ei kannata elää. ”En mä haluaisikaan olla mikään julkkis, joka saa kutsuja kaiken maailman James Bond -ensi-iltoihin”, Hotakainen kertoo. Hetken mietittyään hän korjaa: ”Tai oikeastaan James Bond -ensi-iltoihin mä kyllä toivoisin pääseväni.”

Elämänkokijat

Klassikko satirisoi myös toista suomalaisen kirjallisuuden ilmiötä, tunnustuskirjoja. Viime vuosien aikana niitä ovat suoltaneet päiväkirjojen tai muistelmien muodossa lähes kaikki vanhemman polven suomalaiset kirjallisuushahmot Helvi Hämäläisestä Erno Paasilinnaan, Aila Meriluodosta Jukka Kemppiseen.
    Vajaa puolet Klassikosta on Hotakaisen kirjoittamaa keksittyä päiväkirjaa, jonka kirjan päähenkilö Hotakainen häthätää kirjoittaa kirjakauppiaiden ja kustantajien painostuksesta. Mutta päiväkirja on surkea, sillä se on niin kuin kirjoittajansa: tuiki tavallinen, suorastaan tylsä ihminen. Siinä ei ole tunteen paloa, ei seksitraumoja, ei kerrassaan mitään, joka tyydyttäisi kirjailijoiden yksityisasioita isoavan suuren yleisön.
    Tunnustuskirjojen suosion Hotakainen selittää johtuvan ihmisten ikivanhasta paheesta: tirkistelynhalusta. Hänen mukaansa tunnustuskirja on kuin hampurilainen – mahdollisimman nopeasti edes jonkinlainen tunne-elämys. ”Tunnustuskirjoissa on ihan sama idea kuin jossain Costa-Rica -kahvissa, jota juomalla me jotenkin ollaan hetken ajan jotakin muuta kuin me oikeasti ollaan.”
    Vertaus roskaruokaan on osuva muullakin tapaa. Hotakaisen mielestä kaikkein pahinta on, että kirjailijoiden päiväkirjat ja muistelmat ovat useimmiten vaivaannuttavan huonoista aineksista kokoon keitettyjä. Kirjailijat kuvittelevat, että heidän elämänsä olisi järjestään jotenkin suurta ja mahtavaa – että taiteilijat niinku kokevat enemmän.
    ”Kaiken sen tunnustus- ja omaelämäkertakirjallisuuden valossa, mitä nyt tässä viime vuosien aikana on tullut julki, näyttää kyllä aivan päinvastaiselta”, Hotakainen lohkaisee ja kertoo ilkikurisuuttaan suunnitelleensa sähkömies Kaino Turpeisen päiväkirjoja. ”Miltä kuulostaisi: rakas päiväkirja, tänään liitin kaksi johtoa yhteen”, hän antaa esimerkin.

Ollaan hiljaa vaan

Hotakainen yhtyy ajatukseen, että viime kädessä kyse on romanttisesta taiteilijakuvasta. Taiteilijan pitäisi muka olla jotenkin yhtä suuri kuin hänen teoksensa. Tai oikeastaan taiteilijan pitäisi olla jopa suurempi kuin teoksensa, mikä Hotakaisen mielestä on hirveä harhaluulo. ”Suurin osa maailmankirjallisuuden käänteentekevimmistä kirjoista on täydellisten hiirulaisten kirjoittamia”, hän toteaa.
    Hänen mielestään oman yksityiselämän ja vyöryttäminen lukijan niskaan on ylipäänsä vastuutonta ja murrosikäistä poseerausta. Koko suuntaus haiskahtaa halpahintaiselta naistenlehtipsykologisoinnilta, jonka mukaan traumojaan julkisesti vatvova ihminen on avoin eli parempi ihminen. ”Mua on aina vituttanu sellaiset tyypit”, Hotakainen murahtaa, ”jotka tulee pöytään ja heti alkaa vuodattaa elämänsä traumoja toisen niskaan.”
    Hotakaisen mukaan voi yhtä hyvin olla vaiti ja sulkeutunut, eikä se tee kenestäkään sen tyhmempää tai kelvottomampaa. Ei vaikka olisi kohuttu julkkiskirjailija, joka ei suostu vatvomaan yksityisasioitaan julkisuudessa.

Minna Joenniemi
Kirjoittaja omistaa myös Kata Kärkkäisen nimikirjoituksella varustetun maxisinglen Your Love Aint Good Enough.

Ihailija tapaa Hotakaisen

Siipeilen mukana haastattelussa. Kollegani Otto Mattsson latoo Cafe Kafkan pöytään Hotakaiselle vakavia kysymyksiä. Vaanin vieressä hetkeä, jolloin voisin sulavasti pyytää nimmarin syksyni valopilkkuun eli Klassikkoon ja kesällä julkaistuun Ritvaan.
    Kohtaan suosikkini ensi kertaa. Seitsemän vuotta sitten myöhästyin Tampereen Akateemisen kirjailijatapaamisesta, jossa No TV:stä tuttu pillifarkkuinen mies signeerasi Lastenkirjoja. Myyntiin jäi muutama nimikirjoitutettu kappale. Sain aarteen hyllyyni.
    Tämä mies on luonut Hanna Tsutsusen, Juntti-Mutterin, Viluttitanssijan, Humppa-Veikon, Aila Munukan ja Keijo Ilmasen. Tyypit tuprahtelivat Lastenkirjaan sutikukkuloilta, b-rapuista ja R-kioskeilta. Eivätkä he kaikki viihtyneet samojen kansien sisällä kirjastoissa, koska heille tuli hajaantunut olo.
    Survaisen haastattelun lomaan kysymykseksi muotoillun ontuvan julistuksen. Mitäs Hotakainen sanoisit väitteeseen, että Lastenkirja on suomalainen Pikku Prinssi.
    ”Se on ainakin eniten myynyt kirja ennen Klassikkoa. Ja se ei ole paljon.”
    Hotakainen puhuu myynnistä ja Kirjailija-minästään enemmän kuin fani haluaisi kuulla. Päässä alkaa soida Mikko Alatalon riimi: jos kaikki rokkilaulajat olis niin kuin sä, niin rokkia kuuntelis en enää ikinä. Vai miten se nyt menikään. Onneksi Hotakainen jatkaa.
    ”Lastenkirja on minulle merkittävä kirja. Se aloitti kauden, joka on yhä menossa. Avasi patoja, joista en ole ottanut selvää, mitä ne olivat. Se on psykologin tehtävä. Minä en piitannut mistään sitä kirjoittaessani. En edes siitä, onko se lastenkirja.”
    Lastenkirja teki Hotakaisenkin onnelliseksi.
    Tyypit pyörivät yhä hänen ajatuksissaan. Ritvassa he jutustelevat jälleen kerrostaloelämästä muun muassa Mörnötyshuoneesta, jossa Isä kuuntelee liian kovalla Pettäjän tie-kappaletta, kun Äidin kanssa elo hetkeksi nyppii.
    ”Olin kirjoittamassa Klassikkoa, Ritva tuli väliin ja mulla meni seitsemän kuukautta Klassikon kirjoitusaikaa siihen. Kukaan ei ole pyytänyt minulta lastenkirjaa. Se vaan tuli.”
    Hotakainen kirjoittaa kotona ja pukee päivittäin kurahousut viisi vuotiaalle jälkeläiselleen. Kerrotko hänelle juttuja Juntti-Mutterista, joka hekumoi bensa-asemien ahmimisesta?
    ”En. Otan ammatit ammattina. Olen pyynnöstä lukenut valmista kirjaa vähän matkaa. Lapsen ei tarvitse kärsiä siitä, että isällä on joku kummallinen ammatti.”
    Oton haastattelussa Hotakaisen painottaa jatkuvasti, etteivät kirjailijat ole jännittäviä ihmisiä. Enkä oikein voi väittää pettyväni, sillä Klassikossa kirjailijahahmo Hotakainen kuvataan ynseänä hiipparina. Sen sijaan harmaata taloutta kannattavan ja homoja vihaavan Peran ja autokauppiaan nimeltä Kaartio kirjailija on kuvaillut jälleen riemukkaan värikkäästi.
    ”Kaartio on kirjailijan unelma. Kaikki tietävät mielestään, millainen on lipevä autokauppias. Halusin tehdä Kaartiosta monumentaalisen hahmon, johon liitetään vaivoja, jotka ovat kaikille tuttuja. Jokainen pieree. Mutta Kaartion vatsa toimii niin huonosti, että se tekee hänestä inhimillisemmän. Näin paljon vaivaa Kaartion hahmoa tehdessä.”
    Kuulostaa ankealta ajatella Kaartiota kirjailijan projektina. Sitä paitsi piereskely ei tee autokauppiaasta sankariani vaan suuri rakkaus Arvi Lindiin. Hotakaisen erityistaito on löytää suomalaisuudesta paljon puhuvia symboleja.
    ”Arvi Lind on kaikkien tuttu nisäkäs. Jos tarina leijuu niin kuin mulla monesti leijuu miten sattuu, sen saa liimattua yhdellä teltan kepillä maahan.”
    Hotakainen kirjoittaa nimikirjoituksensa alle Klassikkoon määreen – avoin ihminen. Ja minä jään ihmettelemään.

Otto Mattsson