19. syyskuuta 1997
Teksti:

Perustulo, kansalaispalkka, negatiivinen tulovero, kansalaistulo. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja jokaisella nimellä erilainen vivahde. Kansalaispalkka kuulostaa solidaariselta, perustulo pragmaattiselta, negatiivinen tulovero kansantaloustieteellisen ytimekkäältä ja kansalaistulo oikeudenmukaiselta.
    Nämä termit ovat pullahtaneet pinnalle samasta syystä: ne ovat mantrasanoja, joihin tukeutuen hahmotetaan hyvinvointivaltiolle uutta suuntaa. Tavoitteena on luoda yhtenäinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka takaisi jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle automaattisesti noin parintuhannen markan suuruiset tulot. Lisäelantoa saisi palkkatyötä paiskimalla.
    Perustulo ei ole uusi idea, vaikka se on levinnyt laajempaan tietoisuuteen vasta viime aikoina. Mahdollisuutta turvata jokaiselle kansalaiselle minimitoimeentulo on pähkitty jo parikymmentä vuotta.
    1980-luvulla puhuttiin kansalaispalkasta, johon sisältyi romanttinen vivahde yhteiskunnasta, jossa koneet hoitavat hommat ja ihmisille maksetaan kansalaispalkkaa kuin pennejä sataisi taivaasta. Idea sai tuulta siipiensä alla niin, että vuoden 1987 eduskuntavaalien alla pääosa suurista puolueista, kokoomus, keskusta ja Skdl ilmoittivat kannattavansa perustuloideaa, tosin erilaisin painotuksin.
    Laman myötä kansalaispalkka alkoi tuntua liian löysältä ja laiskuuteen viittaavalta käsitteeltä. Siksi nykyisin vannotaan perustulon tai negatiivisen tuloveron nimiin.
    Tai ne vannovat, jotka uskovat ajatukseen Suomen monimutkaisen sosiaaliturvajärjestelmän virtaviivaistamisesta selkeämmäksi ja työhön nykyistä kannustavammaksi systeemiksi.

Selkeyttä sekavuuteen?

Nykyisin perustulouskovaisia löytyy etenkin ylioppilaskunnista ja poliittisista opiskelijajärjestöistä. Keväällä Tampereen ja Kuopion yliopistojen ylioppilaskunnat syytivät julkisuuteen kannanotot, joissa vaadittiin ”sekavan sosiaaliturvajärjestelmän kehittämistä kohti selkeää perustulomallia” (KYY) ja että ”konkreettisen mallin kehittämiseksi tulee valtioneuvoston ryhtyä pikaisesti selvittämään perustulomalliin pohjautuvia taloudellisia ja poliittisia vaihtoehtoja” (TAMY).
    Poliittisista opiskelijärjestöistä ahkerimmin perustulon puolesta ovat rummuttaneet nuorsuomalaiset. Heidän pohdintojaan lukiessa tuntuu siltä, että perustulo poistaisi liki kaikki ongelmat: suurtyöttömyyden, uhkaavasti etenevän syrjäytymisen, huippukireän verotuksen, verovaroja tuhlaavan byrokratian ja sosiaaliturvaan liittyvät väärinkäytökset. ”Pienilläkin keikkahommilla voisi tulla toimeen paremmin kuin työttömät nykyään, ja sekä yksilö että valtio voittaisivat”, nusuopiskelija Topi Järvenpää summaa.

Ansiosidonnaisen vaihtoehto?

Perustulokuume on yltynyt niin, että myös Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) on havahtunut ottamaan asiaan kantaa. Viikko sitten julkaistussa kannanotossa SYL kritisoi sosiaaliturvajärjestelmän uudistamisesta mietinnön tehneen selvitysmies Pertti Arajärven näkemystä, että sosiaaliturvajärjestelmä perustuisi jatkossakin ansiosidonnaisiin etuuksiin.
    ”Arajärvi ei ole huomioinut riittävästi kaikkia mahdollisuuksia. SYL:n mielestä nyt olisi aika selvittää myös erilaisten perustulomallien hyvät ja huonot puolet”, opiskelijajärjestö patisteli.
    Perustulo, perustulo, perustulo! Hyvät ja huonot puolet, selvitettävä, selvitettävä, selvitettävä! Opiskelijajärjestöt inttävät perustulomallien selvittämisestä nyt yhtä jääräpäisesti kuin 1970-luvun opiskelijaradikaalit yliopiston hallinnonuudistuksesta.
    Onko perustulo siis nykypäivän hallinnonuudistus, paperinmakuinen iskusana, jonka toistamisesta ei seuraa muuta kuin tonnikaupalla erilaisia selvityksiä ja mietintöjä? Vai onko perustulo todella vastaus nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän ongelmiin?

Sukkulointi sukkelammaksi?

”Nuorten näkökulmasta perustulo olisi mielenkiintoinen vaihtoehto. Nuoret ovat joutuneet epävarmaan tilanteeseen, eikä työn ja koulutuksen välillä ole selvää rajaa”, Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Esa Iivonen tiivistää perustulon houkutuksen.
    Sukkulointi työnteon, opiskelun ja työttömyyskortiston välillä johtaa kieltämättä nykyisin väliinputoamisiin. Ihmiset luokitellaan yhteiskunnallisia etuuksia myönnettäessä joko työntekijöiksi, yrittäjiksi, opiskelijoiksi, äideiksi, eläkeläisiksi tai työttömiksi. Opiskelijan status on erityisen epäselvä. Moni opiskelija tekee käytännössä lähes täysipäiväisesti työtä, osa taas opiskelee tunnollisesti vähäisen opintorahan turvin.
    Iivonen muistuttaa, että opiskelijoille perustulo saattaisi taata nykyistä paremmat tulot, sillä 1 540 markan suuruinen opintoraha on asumislisän kanssakin pienempi kuin toimeentulotuki tai muut perusturvaetuudet. Perustulon myötä työtä tekevän opiskelijan tukirahat eivät myöskään leikkautuisi yhtä jyrkästi kuin nykyisin.
    Samalla logiikalla puolustetaan myös perustulon työllisyysvaikutuksia. Ihmisten olisi nykyistä houkuttelevampaa vastaanottaa lyhyitäkin keikkahommia, kun jokainen ansaittu markka kartuttaisi lompakon paksuutta.
    Ongelmallinen perustulo olisi kuitenkin niille huono-osaisille, jotka eivät pystyisi hankkimaan mitään lisäansioita. Perustulo voisi synnyttää lisäksi Yhdysvalloista tutun kastin: työtä tekevät köyhät, jotka eivät pärjäsi hanttihommien paiskimisesta ja perustulosta nostamisesta keräämillään rahoilla. Näitä ongelmaryhmiä varten tarvittaisiinkin luultavasti erityistukia. Perustulon rinnalla pitäisi siis jatkossakin kuljettaa harkinnanvaraista sosiaaliturvaa, joka taas mutkistaisi järjestelmää.

Katteettomia kuvitelmia?

Perustulokeskustelun pioneeri, jo parikymmentä vuotta aihetta lämmittänyt kansanedustaja Osmo Soininvaara (vihr) katsoo, että perustuloon liittyy ”katteettomia kuvitelmia”. Sen haikallaan ratkaisevan kaikki ongelmat, vaikka kyse on Soininvaaran mielestä ”aika arkisesta uudistuksesta”.
    Perustuloon ei pitäisi tarkertua liiaksi, koska se on ideaalimalli, joka ei koskaan toteudu puhdasoppisessa muodossa, Soininvaara muistuttaa. ”Suomessa tehdään ja on tehty uudistuksia, jotka vievät kohti perustulomallia. Uskon, että uudistukset tulevat johtamaan nykyjärjestelmän virtaviivaistamiseen, jolloin sosiaaliturvan nimikettä voidaan sopivassa tilanteessa muuttaa.”
    Virta vie kohti perustuloa siksi, että nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on rakennettu pysyvien työsuhteiden ja täystyöllisyyden varaan. Kun nykyjärjestelmän tukijalat ovat pettäneet määräaikaisten työsuhteiden ja jättityöttömyyden takia, tarvitsee yhteiskunnan tukiverkosto uuden paalutuksen.
    Nykyjärjestelmän suurena epäkohtana Soininvaara pitää myös kannustinongelmia. Ihmisten ei kannata läheskään aina ryhtyä työntekoon, koska töistä saatava nettopalkka voi jäädä tukisummia vähäisemmäksi – ainakin jos menetetylle vapaa-ajalle lasketaan joku hinta.
    Kannustinongelmien ratkaisemiseksi monet suosisivat mieluummin negatiivista tuloveroa, jonka keksi yhdysvaltalainen taloustieteilijä Milton Friedman 1960-luvun puolivälissä. Negatiivinen tulovero ei kuitenkaan käytännössä poikkea juuri perustulosta. Ideana on jakaa pennittömiksi jääville ja vähätuloisille ihmisille tukirahaa, ”negatiivista veroa” niin, että heidän tulonsa kohoavat pariin tuhanteen markkaan.

Salakavala silmänkääntötemppu?

Perustulo ja negatiivinen tulovero eivät ole valtaa käyttävien instituutioiden suosiossa. Ammattiyhditysliike pitää sitä troijan puuhevosena, jonka avulla hyökätään ansiosidonnaista työttömyysturvaa vastaan.
    ”Perustulo on yksi niistä lukuisista viime vuosina esitetyistä radikaaleista malleista, joita on puolustettu nimonomaan vähäosaisten auttamisella. Tällaisia silmänkääntötemppuja on syytä varoa, varsinkin kun niitä usein esittävät sellaiset, joiden prioriteettilistalla ei ole ensimmäisenä totuttu näkemään huonompiosaisten asioita”, Petri Mustakallio kirjoittaa SAK:n Palkkatyöläinen-lehdessä.
    Siirtyminen kohti perustuloa veisi pohjaa ansiosidonnaisilta etuuksilta. Perustulon puolustajat muistuttavat mielellään, että ansiosidonnaiset tuet jakavat ihmiset kahteen leiriin: korkeampaa ansiosidonnaista tukea nauttiviin ja pelkän perusturvan varassa kiituutteleviin. Tämä tuntuu monista epäoikeudenmukaiselta, koska veronmaksajat rahoittavat suurelta osin myös ansiosidonnaisen turvan.

Järjetöntä kierrätystä?

Perusturvan vastustajia löytyy myös työnantajien ja valtiovarainministeriön taholta. Valtiovarainministeriössä perustulon pelätään nielevän huomattavasti nykyistä enemmän varoja, jolloin veroja jouduttaisiin korottamaan. Lisäksi monet pitävät perustuloa järjettömänä rahojen siirtelynä taskusta taskuun.
    Näin perustuloa kritisoi esimerkiksi Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen kehitysjohtaja Iikko B. Voipio. ”Perustulomalleja voi arvioida eräänlaisesta luokkanäkökulmasta. Mallien ikävänä puolena on se, että niissä samalta luokalta otetaan ja samalle luokalle annetaan.”
    Voipion mielestä perustulo johtaisi kehityksen vikasuuntaan. Hän vähentäisi ylipäänsä rahojen kierrättämistä yhteiskunnan kautta ja höyläisi verokiilaa. Tällöin ihmisten pitäisi elää omin neuvoin hankituilla tuloilla ilman tukiaisia. ”Seuraavat askeleet otetaan tähän suuntaan”, Voipio arvelee.
    Perustulokeskustelun suurin ongelma on se, että toiset puhuvat sen avulla luotavasta yhteiskunnasta kuin maanpäällisestä paratiisista. Vastustajat taas eivät voi sietää ajatusta nykyjärjestelmän muuttamisesta tai vastikkeetta jaettavista etuuksista, vaikka työttömyyspäiväraha, asumistuki ja toimeentulotuki muodostavat jo nyt käytännössä kansalaispalkkajärjestelmän.
    Perustulolla on kieltämättä kahdet kasvot. Spontaanista yhteiskunnasta haaveileva dosentti Antti Hautamäki tiivistää perustulon houkutukset ja uhat kirjoittamalla: ”Parhaimmillaan perustulo harmonisoi sosiaalisia tukia, yksinkertaistaa hallintoa, estää nöyrtymisen, poistaa köyhyyttä ja vähentää työttömyyttä. Pahimmillaan se tulee erittäin kalliiksi, vie motiivit työnteolta ja jättää köyhät köyhiksi.”
    Järkevintä ratkaisua pitäisi luultavasti etsiä jostakin pahimman ja parhaimman välimaastosta. Kohtuullinenkin ratkaisu voisi olla nykyoloissa riittävän hyvä.

Lähdekirjallisuus:
Antti Hautamäki: Spontaaniin yhteiskuntaan – hyvinvointia ilman valtiota. Artikkeli teoksessa Hyvinvointivaltio ristiaallokossa (WSOY 1993)
Ilpo Lahtinen: Perustulo kansalaisen palkka (Hanki ja jää 1992)
Teemu Lehtinen: Työn taloudelliset kannustimet. Artikkeli teoksessa Näkökulmia oikeustaloustieteeseen (Gaudeamus 1996)
Osmo Soininvaara: Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi (WSOY 1995)

Jarkko Vesikansa
Kuva: Timo Mänttäri