17. tammikuuta 1997
Teksti:

Eräänä päivänä se tapahtui. Ratikan rämistessä pitkänsillan paikkella kohti Hakaniemeä edessäni istuva keski-ikäinen virkamieheltä näyttänyt mies repesi. Naurua tulvi suusta kuin pahimmassa horkkakohtauksessa. Pian mies kuitenkin lukitsi suunsa. Hän tajusi käyttäytyneensä naurettavalla tavalla. Eihän ratikassa saa nauraa! – ainakaan yksin.
    Mies kääri nolona Ilta-Sanomat rullalle, nappasi salkkunsa ja jäi seuraavalla pysäkillä pois taakseen mulkoillen. Minä en mulkoillut äijän perään, tiesin mistä harvinainen kohtaus oli johtunut. Miesparka oli ryhtynyt lukemaan Bisquitin pakinaa väärässä paikassa.
    Toista kertaa mies ei varmasti mokaisi. Suomen kuuluisimman sananpyörittelijän sepustuksia pitää nauttia kuten konjakkia; hyvässä seurassa neljän seinän sisällä, ei julkisessa kulkuneuvossa. Sitäpaitsi: eihän niissä saa ahtaa sisäänsä muitakaan aineita, joiden nimi viittaa alkoholiin.
    Alkoholilla ja Bisquitin pakinoilla on yllättävän paljon yhteisiä piirteitä: alkoholin aiheuttamassa pikkusievässä maailma näyttää yleensä paljon hauskemmalta paikalta kuin se todellisuudessa onkaan. Sama pätee Bisquitin pakinoihin. Molemmat aiheuttavat myös jonkinlaista riippuvuutta. Tai ainakin takaraivoon jää kummittelemaan tunne, että tätä pitää saada joskus lisää.

Kossu-palkinto parodioinnista

Pakinoitsijana Bisquit erottuu kollegoittensa sekalaisesta kastista kuin vesi viinasta. Jutut eivät perustu vain julkkiksille ilkeilemiseen, egoiluun tai omien angstien purkamiseen. Kaiken ytimenä on hulvaton sanankäyttö, jolloin julkisuudesta tutut käsitteet ja aiheet vääntyvät parodiseksi vastinparikseen. Vääntely ja kääntely onkin tehnyt Seppo Ahdista, 52, koko kansan sanaSepon.
    Kolme vuosikymmentä kestäneestä sanataiteilusta on herunut nyt myös virallista tunnustusta. Joulukuussa Ahti pokkasi Tampereen kirjallisuustieteen opiskelijoiden legendaarisen Koskenkorvapalkinnon, joka tipahti tuoreesta kirjasta Petaa ja varmista. Kossupalkinto varmasti lämmitti Seppo Ahdin tapaista ihmistä, vaikka tunnusta on herunut aiemminkin. Plakkarissa on Valtion kirjallisuuspalkinto, Suuren Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinto sekä Suomen Kuvalehden journalistipalkinto.

Lipposen tappiosta Ahdin voitto

Bisquit aloitti seikkailunsa suomalaisella lehdistökartalla tammikuussa 1967. Tällöin Helsingin yliopistossa opintojaan aloitellut Ahti kirjoitti ensimmäisen pakinansa Bisquit-nimimerkillä Ylioppilaslehteen, jonne hänet oli pestattu pakinakilpailun kautta. Ahti hämmästelee yhä voittoaan. Kilpailuun rypystettyjä pakinoita hän ei käy kehumaan: ensimmäisten hengentuotteiden tyylin hän kertoo ”kopsanneensa muilta”.
    ”Olin ollut juuri armejaissa ja sen jälkeen yhdeksän kuukautta Kyproksella rakennuksilla töissä. Eihän mulla ollut sen pari vuotta kestäneen diasporan jälkeen mitään kuvaa, että missä mennään.”
    Pakinat kuitenkin miellyttivät Ylioppilaslehden tuoretta päätoimittajaa Yrjö Larmolaa, joka päätti napata Ahdin kirjoittajakaartiinsa. Larmola oli valittu päätoimittajaksi lokakuussa 1966 yön pikkutunneille venyneessä äänestyksessä. Myrskyävässä päätoimittajavaalissa Larmola päihitti pääkilpailijansa Paavo Lipposen lopulta arvalla.
    Ahti arvelee, että hänen tulevan uransa kannalta oli ratkaisevaa, ettei nykyisestä pääministeristä, silloin ylioppilaskunnan radikaalisiipeä edustaneesta Lipposesta tullut päätoimittajaa. ”Tuskinpa kansainvälisestä politiikasta ja muista suurista kysymyksistä kiinnostunut Lipponen olisi päättänyt järjestää heti ensimmäiseksi pakina-kilpailua.”

Fiktiivisen Bisquitin ihmeelliset seikkailut

Tyyliltään Bisquitin Ylioppilaslehti-kauden aikaiset pakinat poikkesivat nykyisistä. Niissä Ahti sananmukaisesti saapasteli Bisquitin hahmossa niin Lapin hangilla kuin ministerikabineteissakin. Joissakin tölvittiin jopa presidentti Urho Kekkosta, jota Ahti ei tunnusta koskaan äänestäneensä.
    Tyylissä on jälkiä ainakin nimimerkki Johnny Walkerista eli nuorena kuolleesta Pentti Haukisesta, Ylkkärin edellisestä pakinoitsijasta. Nimimerkkiä keksiessään Ahti kertookin pyrkineensä tietoisesti jäljittelemään niin pahennusta, närkästystä kuin ihastustakin niittänyttä edeltäjäänsä.
    ”Mä toin muistaakseni pullon Bisquit-konjakkia Kyprokselta mukanani ja keksin nimen sen perusteella. Ei siinä sen ilmeempää mystiikkaa ollut.” Silloin nimi tuntui mukavalta, mutta myöhemmin Ahdille on paljastunut, että Bisquit on maultaan aika huonoa konjakkina.
    Ylkkärissä julkaistuja pakinoita Ahti ei säilytä kirjoituspöytänsä laatikossa voidakseen muistella haikeasti uransa alkutaipaleita. ”Eihän niitä kehtaa katsoakaan. Se että Bisquit oli silloin sellainen fiktiivinen hahmo, on näin jälkeenpäin ajatellen aivan hämmästyttävää. Herrajumala!”

Ei ainesta kulttuuriradikaaliksi

Bisquitin alkuvuosien pakinoita ei siis ilmeisesti nähdä koottuna laitoksena kuten Pentti Saarikosken Ylkkäriin kirjoittamia Nenän pakinoita. Bisquitille kävi kuitenkin lopulta samoin kuin Saarikoskelle: nimimerkki ostettiin suurempaan lehteen. Nenä siirtyi ensin Uuteen Suomeen ja sitten Kansan Uutisiin, Bisquit taas puolentoista vuoden Ylioppilaslehti-kauden jälkeen vuonna 1968 Ilta-Sanomiin.
    Siirtymisen myötä myös valtiotieteen ylioppilas Seppo Ahdin opiskelija-aika loppui lyhyeen.
    Opiskelijaelämää Ahti ei kerro kauheasti muutenkaan viettäneensä. Ei vaikka tuolloin elettiin nousevan vasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kulta-aikaa. Moni taiteilijasieluinen opiskelija tempautui siihen palavasydämisesti mukaan, mutta ei Ahti. Asiaan ei vaikuttanut niinkään se, että Ylioppilaslehti oli porvarillisen Yrjö Larmolan käsissä vaan Ahdin henkilöhistoria.
    ”Mä olen joskus miettinyt tota. Mussa ei oikein ollut aineksia kulttuuriradikaaliksi. Ehkä mä tulin vääränlaiselta paikkakunnalta, Tampereelta. Meidän talon alakerrassa asui tulenpalava kommunisti ja yläkerrassa asui tulenpalava kommunisti. Kun näki mitä se ihanteellisuus oli arkitasolla, niin varmaan se vaikutti.”
    Hieman huvittuneena Ahti muisteleekin, että hänen lehtidebyyttinsä oli Aamulehden yleisönosastossa 1960-luvun alussa julkaistu kommunisminvastainen yleisönosastokirjoitus. Bisquitin pakinoissa Ahti käsitteli myös politiikkaa, vaikka pääpaino olikin elämän nurinkurisissa yksityiskohdissa. Kaikkialta läpitunkeva poliittisuus olikin tuolloin vasta hivuttautumassa Ylkkäriin.
    1970-luvulle tultaessa pakinoitisijoiden paikatkin jaettiin sitten puoluepoliittisen kolmikannan mukaisesti kommunisteille, keskustalaisille ja oikeistolaisille. Tsaarin kuriirin, Mustan volgan kuljettajan (Juhani Ruotsalo), Kolmannen miehen ja Harmaan Eminenssin tapaiset nimimerkit eivät edustaneet enää sallivaa sanataiteilua vaan julistavaa julkilausumakieltä.

Ruumiista kannettava huolta

Vaikka Ahti kujeilee pakinoissaan ammatikseen, ei hänen maailmansa ole yhtä parodiaa. SanaSeppo on ihan vakavastikin huolestunut nykymenosta. Irvintä on siis vakavalla pohjalla, vaikka mies ilmoittaakin Kuka kukin on -aikalaiskirjassa harrastuksekseen niuhottamisen.
    ”Esimerkiksi klassisilla moraalisilla arvoilla ei tunnu olevan politiikassa mitään merkitystä. Joku Jaakko Laakso kelpuutetaan poliittiseksi asiantuntijaksi jopa eduskunnan puolustusvaliokuntaan, vaikka hän on ollut väärässä kaikessa mitä hän on tehnyt. Eikä jonkun Kauko Juhantalon tekemisilläkään näytä olevan mitään väliä. Millään ei tunnu olevan mitään väliä.”
    Tämä ei ole Ahdin mielestä niuhottamista. Hahmottamasta ajasta on vain vaikea saada otetta, edes pakinoissa. Pelastuksen enkeliä ei leijaile Ahdin eikä muiden suomalaisten näköpiirissä. Siksi Ahti arvelee, että ihmiset hukuttautuvat yhä syvemmälle vaikkapa huippu-urheilun luomaan keinotodellisuuteen. Kaupallisuuden läpisyövyttämällä urheilulla ei ole hänen mielestään mitään tekemistä urheilun alkuperäisen tarkoituksen kanssa. ”Tahko Pihkala pyörii todennäköisesti haudassaan niin vinhasti, että siinä voisi terottaa kirveen.”
    Tulevaisuuden suunnanäyttäjäksi Ahti ei kelpuuta myöskään iskulauseilla ratsastavaa Jari Sarasvuota, jonka mielestä yleinen hyvä maksimoituu kun kaikki ajattelevat vain itseään.
    ”Suurin syy siihen, että suomalaiset pärjäsivät viime sodissa niin hyvin, oli se, että me tuotiin ruumiit taistelukentältä takaisin.” Ahti ei olisi Bisquit, jos hän löytäisi tästä ironista linkkiä nykyhetkeen. ”Tulevaisuudessa sotilasvalaa varmaankin muutetaan siten, että taistelussa haavoittuneiden kentällejättämisestä määrätään päätettäväksi paikallisesti!”

Jarkko Vesikansa
Kuva: Lauri Mannermaa