Kun Irja Rane sai joulukuun 10. päivä kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, moni opiskelija etsi Ranen nimikirjoitusta opintokirjastaan. Kirjailija on työskennellyt kotimaisen kirjallisuuden laitoksen amanuenssina 1980-luvun alusta.
Rane toteaa olevansa äkäinen ihminen. Tietty äkäisyys ja uhokkuus kuuluvat toimenkuvaan. ”Ratsu- ja balettimestarit, sianhoitajat ja amanuenssit ovat kaikki kroonisesti vihaisia ihmisiä.”
Amanuenssit ovat uhoisia ”kattolauseensa” puolesta. Ranen kattolause on Helsingin yliopisto ja sen kotimaisen kirjallisuuden laitos, ”molemmat täysin kannatettavia asioita”. Äkäiseksi tulee kun tekee liikaa töitä. ”Amanuenssit auttavat muita tekemään työnsä, he toimivat koko ajan viidellä kanavalla eivätkä tee mitään itselleen.”
Reilu vuosi sitten oli pakko ottaa aikaa Nauravalle neitsyelle. Viiden kuukauden virkavapaa päätti kymmenen vuoden matkan. ”Idea pysyi hengissä koko ajan. Se huusi tee, tee, tee. Lopulta sitä ei voinut enää mitenkään välttää.” Eniten aikaa vei maailman luominen. ”Teen aina ensin maailman. Kun maailma on valmis muutan sinne ja kirjoitan siitä mitä siellä näkyy.”
Kun amanuenssi törmäsi uudessa maailmassa ongelmaan, hän soitti kolleegalleen. Kasvitieteen laitoksen amanuenssilta Rane kysyi millä todennäköisyydellä ihminen on 1300-luvun Keski-Euroopassa nähnyt piikkiakaasian. ”Amanuenssit ovat siitä erinomaisia, että jolleivat he tiedä vastausta, he etsivät sen ja etsivät mielellään.”
Tuntemattomuudesta Finlandia-raketiksi
Rane väittää olevansa äärimmäisen laiska kirjoittaja. Hän kirjoittaa vain kerran, valmista tekstiä, ei leikkaa eikä liimaa. Tietokone, ”tuo erinomaisen viheliäinen kapistus”, on tehnyt korjaamisesta liian helppoa. Jos yksi kokonaisuus muuttuu, jokaisen lauseen rytmi muuttuu, kaikki on kirjoitettava uudestaan. ”Parsittu mosaiikki ei lennä.”
Vaikeinta kirjoittamisessa oli absoluuttinen epäsosiaalisuus. ”Vaikka tulisi maanjäristys tai tulva veisi muijat ja mukulat, ei liikuta. Mitään ei mene sisään eikä mitään tule ulos. Kirjoittaessa joutuu inhimillisen yhteisön ulkopuolelle, tietyllä tavalla se on rangaistus.” Velvollisuutensa hoitaa, koska on pakko. Joskus jauhelihakastikkeen tekeminenkin voi olla lepoa.
Rane ei väheksy Finlandia-palkintoaan, mutta pitää sitä äkillisenä ilotulitusrakettina. ”Se on jotakin erinomaista hörhötystä, ei se ole tosiasia niin kuin veronmaksu tai kuolema. Tietyllä tavalla se on onnenkantamoinen.”
Finlandia-amanuenssi ei aio ainakaan toistaiseksi jättää omiaan. ”Ei viisikymppinen ihminen voi yhtäkkiä höyrääntyä. Ja eihän se, että on tämmöinen hörhötys, sano vielä mitään siitä onko mulla rahkeita ammattikirjailijaksi. Se asia on itseni mietittävä.”
Rane tietää olevansa omilleen tarpeellinen. ”Vaikka olenkin äkäinen amanuenssi , olen monille opiskelijoille tärkeä. Vaikka kuinka pelkäisivät, ne tietävät, että kun hätä tulee, Irja auttaa.”
Kirjoittamisen kannalta amanuenssin homma ei ole hullumpi. ”Nauravassa neitsyessä näkyy tietty sosiaalisen kentän ja instituution tuntemus. Ja onhan siellä se sihteerinkin näkökulma asioihin.” Sitäpaitsi sanotaan, että Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitos on Suomen paras kirjailijakoulu.
Satu Lehtinen
Kuva: WSOY/ C-G Hagström
