Ylioppilasteatteri on juhlavuotensa kunniaksi teettänyt itsestään historiikin, jonka on kirjoittanut Hannu Harju. Kirja mahtuu povitaskuun, siinä on paljon nimiä ja värikäs kansi.
Nimiä ei tarvitsekaan häpeillä, sillä YT on toiminut starttina niin KOM-teatterille, Ryhmikselle, Q-teatterille kuin Lapinlahden linnuillekin. Ja monille muille.
Edellinen YT:n historia ilmestyi teatterin 50-vuotisjuhlien yhteydessä 1976. Tuolloin teatteri oli lähinnä politisoituneen nuorison peuhu- ja riehapaikka, jossa leikittiin ankaran valvonnan alaisina vallankumousta. YT oli koko 70-luvun alkupuolen kiinteä osa poliittista laululiikettä. Harjun teos ajoittuu lähinnä poliittisuuden jälkeiseen aikaan: 70-luvun pitkään krapulaan ja ylioppilasteatterin uuteen nousuun 90-luvun taitteessa.
Vuosipäivät heijastelevat YT:n vaiheita muutenkin. Vuoden 1966 juhlanäytelmä oli myyttiseksi kohonnut Lapualaisooppera, kulttuuriradikaalien j’accuse sotasukupolvelle. Kymmentä vuotta myöhemmin juhlittiin puolestaan Otto-Wille Kuusista YT:n vuosipäivän merkeissä. Kuusisen poliittista herätystä kuvannut Koitto, eli monta miestä, monta ääntä jäi kuitenkin vanhojen dinosaurusten viimeiseksi pieruksi, joka kaikui lähes tyhjille saleille.
Harju kuvaa, kuinka 70-luvun taisteluasestelmien purkautuminen alkoi ylioppilasteatterissa jo 1976, kun muualla vielä vannottiin Leninin nimeen. Käännekohdaksi muodostui Raila Leppäkosken ohjaama Camus´n Oikeamieliset, jonka aiheena oli – kuvaavasti – hirmuvaltiaan salamurha. Kollektiivisuus, ryhmäkuri, auktoriteettirusko ja Marx korvattiin vastedes yksilöllisyydellä, vieteillä, ilmaisunvapaudella ja Freudilla. Uuden suuntauksen selkeimmäksi manifestiksi kohosi Leppäkosken ohjaama Marat, jossa Markiisi de Saden hedonismi vie voiton kollektiivisia ihanteita edustaneesta Ranskan vallankumouksen sankarista. Näytelmää esitettiin osin pakkopaidoissa, joita ainakin aikalaiset pitivät irvistelynä taistolaisten siniselle järjestöuniformulle.
Krapulaa seurasi humala. Harju antaa ymmärtää muutenkin kuin rivien välistä, että YT:n toiminnan painopiste siirtyi 1980-luvun jälkipuolisolla teatterin harjoitusstudiosta Vanhan kuppilaan. Ryhtiliike iski sittemmin Turkan opein, sillä 1990-luvun hallitsevat hahmot Atro Kahiluoto ja Esa Kirkkopelto pistivät näyttelijät lenkille. Hiestä nousi Kostamus.
Harju on aiemmin kunnostautunut ainakin teatterikriitikkona ja ilmoittaa esipuheessa seuranneensa YT:n vaiheita tiiviisti vuodesta 1983 alkaen. Sen myös näkee. Kirjoittajan näkökulma on sisäpiiriläisen. Juoruja ja anekdootteja olisi saanut olla enemmänkin, sillä teatterit ovat perinteisesti hyvää kasvualustaa sisäisille kähinöille ja kuppikunnille ilman poliittisia tunnuksiakin. Siinä missä suurin osa historioitsijoista olisi kuvannut YT:a toimintasuunnitelmien ja talousarvioden perusteella, Harju keskittyy ohjaajiin ja heidän töihinsä. Teot puhuvat. Ja sitäpaitsi ylioppilasteatterin taloudessa ei olisi kovin paljoa kuvattavaa ollutkaan. Sen olisi toki voinut mainita, että myös yhteiskunta on olemassa. Meillä täällä katsomon puolella on nimittäin ollut lama jo jonkin aikaa. Näkyisikö se vaikkapa nyt yleisessä ilmapiirissä, jota Harju muuten kuvaa näytelmien kautta taitavasti?
Jukka Relander
Harju, Hannu: Ylioppilasteatteri 1976-96. Liikkeen lipunkantajasta yksilölliseen hurmokseen (Gaudeamus. 1996). Hinta 130 mk, opiskelijoille 100 mk.
