Haista kirjallisuus!

T:Teksti:

Joulukuu 1996: iltapäivälehti lähettää toimittajansa tekemään katugallupia. Hänelle annetaan vapaus päättää itse aiheesta. Toimittaja voisi tietenkin päästä helpolla kysymällä, mitä ihmiset ajattelevat veropolitiikasta. Tai kuka voittaaa jääkiekon MM-kisat. Toimittajamme erehtyy tiedustelemaan, mitä mieltä ihmiset ovat kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajasta. Kuinkakohan kauan toimittajaparaltamme menisi ennen kuin hän olisi löytänyt ne viisi-kuusi ohikulkijaa, jotka haluaisivat sanoa aiheesta yhtään mitään? Tunti? Kaksi tuntia? Koko päivä?
    Tämänkaltainen katugallup on pelkkä ajatusleikki. Kuvitteellisuudestaan huolimatta se ilmentää hyvin mikä asema kirjallisuudella on nykyään ihmisten mielissä. Toimittajamme saisi huomata, että suurin osa ihmisistä juoksee karkuun kuullessaan sanaparin suomalainen nykykirjallisuus. Valtaosalle suomalaisista nk. kirjallisuuskeskustelu €¹ tuo jokasyksyinen palstatilan täyttäjä €¹ on tullut niin etäiseksi asiaksi, että jos siitä kysytään mielipidettä, mieluiten ollaan hiljaa: ”En lue €¹ ei kiinnosta.”
    Nuorten parissa kirjallisuudesta on tullut jo puheenaiheena vaivaannuttava. Se joka nähdään Akateemisen tiskillä ostamassa runokokoelmaa, joutuu aina hieman selittelemään tekemisiään. Varma tieto on myös, että ne jotka ostavat klassikoita ihan vain lukeakseen niitä, ovat humanistihörhöjä, joita ei tarvitse ottaa tosissaan. Mutta pahimpia ovat ne, jotka ottavat kirjallisuuden puheeksi ystävien kesken: he pilaavat juhlien tunnelman aivan kuin yrittäisivät tahallaan vittuilla kavereilleen.

Illuusio lukevasta kansasta

Jos kirjallisuudesta puhutaan, jonkinlainen ääneen lausumaton lähtökohta keskustelulle on, että Suomessa kirjallisuus voi hyvin. Valtaosaan peruskoulun käyneistä suomalaista on iskostunut ajatus, että tuolla jossakin on kirjoja lukeva Suomen kansa, joka jonkinlaisessa kansallisen eheytymisen hengessä ahmii kirjallisuutta. Vielä 70- ja 80-luvuilla tällainen ajattelu oli perusteltua. Tilastot osoittivat, että samaa tahtia kuin Suomesta oli II maailmansodan jälkeen kehittynyt pohjoismainen hyvinvaltio, yhä useampi suomalainen luki kirjoja. Lukuharrastus todisti, että yhteiskuntaluokkien väliset erot tasoittuivat myös kirjasivistyksen saralla. Kaikki ovat tasa-arvoisia, koska kaikki lukevat kirjoja, ja päinvastoin. Tätä totuutta paukutettiin peruskoululaisiin sen verran itsetyytyväisesti, että kokonainen sukupolvi on tuudittautunut harhaluuloon lukemisen tarpeellisuudesta: ”En lue €¹ koska muut lukevat puolestani.”
    Tosiasiassa kirjallisuudessa on jo jonkin aikaa ollut meneillään eräänlainen uusi säätyjako. Vaikka Suomessa lukeminen on kansainvälisessä vertailussa edelleen suosittua ja kirjastot ahkerassa käytössä, nk. lukijoiden keskikasti on katoamassa. Vielä viisitoista vuotta sitten meillä oli koko joukko parikymppisiä, jotka lukivat pari kirjaa kuukaudessa. Nyt heitä on kuitenkin enää murto-osa. Yhä useampi nuori aikuinen lukee vain pari hassua kirjaa vuodessa, usea nuori mies ei ainuttakaan. Kirjallisuuden suurkuluttajiksi profiloituvat yhä selvemmin pääkaupunkiseudun koulutetut keski-ikäiset naiset. (Oliko tuo nyt mikään yllätys?) Heistä on tullut lukijoiden yläluokka, joille kirjallisuus on osa elämäntapaa.

Kirja vai lenkkarit?

Paradoksaalisesti nämä suurkuluttajat ovat itse asiassa riippuvaisia vähemmän lukevista. Jotta kirjojen kustantaminen Suomessa olisi kannattavaa, täytyy tavoittaa nimenomaan nuo suuret, muutaman kirjan vuodessa lukevat massat (joihin kukaan meistä ei tietenkään kuulu). Tämä onnistuu vain, jos kirja kytketään johonkin muuhun ilmiöön, jonka saaman julkisuuden varjolla sitä sitten yritetään ujuttaa ihmisten olohuoneisiin. Myydään kirjaa englantilaisen televisiosarjan tai eduskunnan puhemiehen sänkypuuhien avulla, tarkoitus on silti sama: tehdään rahaa, jotta saadaan edes pari muuta kirjaa kustannettua.
    Sen verran pitkälle tässä asiassa ollaan Suomessakin menty, että jopa kustantajia hirvittävät ne keinot ja kirjat, joilla suuret massat saadaan liikkeelle. Kun mediakynnyksen ylittävät vain sensaatioaiheet, alkunsa saa noidankehä. Ihmiset alkavat odottaa, että kaikki kirjallisuus on viihteellistä ja mässäilevää. Niinpä meillä nyt on parikymppisten sukupolvi, joka panisi mieluiten rahansa juuri tähän nk. light-kirjallisuuteen: ”Jos luen, luen jottei tarvitse ajatella.”
    Kirjallisuudesta onkin tullut jonkinlainen julkisuuden kylkiäinen, sivutuote jolla ei ole arvoa sellaisenaan. Tämä näkyy ihmisten haluttomuudessa ostaa kirjallisuutta. Vajaa kolmannes suomalaisista ei ole vuoteen ostanut ainuttakaan kirjaa. Ihmiset ostaisivat lähes mitä tahansa mieluummin kuin kirjan: äänilevyn, farkut, ihorasvaa, kukkakimpun tai kaikkein mieluiten lenkkarit €¹ kaksi kertaa mieluummin kuin kirjan. Juuri tästä on kyse: miksi 100 mk on paljon kirjasta mutta ei konserttilipusta?

Norsunluutorni

Kustantajan näkökulmasta ei tietenkään ole hyviä tai huonoja kirjoja, on vain kirjallisuutta joka on enemmän tai vähemmän kannattavaa. Lukija sen sijaan ajattelee toisin. Jos suuret massat äänestivät lompakkojensa avulla, kirjallisuuden suurkuluttajat taas ovat linnoittautuneet yhä tiukemmin ”korkeakirjallisuutensa” suojiin. Heistä kirjallisuuden arvoa ei voi mitata rahassa, vaan ajatus siitä, että heidän kirjallisuutensa olisi jotenkin riippuvaista suurista massoista (joihin kukaan meistä ei siis kuulunut) on vastenmielinen. Nuoren Voiman Liiton kaltaiset järjestöt sälyttävätkin itselleen jonkinlaisen korkeakirjallisuuden lipunkantajan roolin.
    Mutta usein tällainen kirjallisuuden pyhyyden vaaliminen kääntyy itseään vastaan. Se joka kiinnostuisi kaunokirjallisuudesta ja lukisi Nuori Voima -lehteä, saattaisi sanoa, että oikeastaan järjestö on armeijastaan eksynyt lipunkantaja. Lehden psykoanalyyttistä termistöä ja B-, D-, ja G-alkuisia teoreetikkoja vilisevät artikkelit ovat asiaan perehtymättömälle käsittämättömiä ja luotaantyöntäviä. Lehti jätetään syrjään ja niin korkeakirjallisuus todistaa oman korkeakirjallisuutensa, mihin massojen on alistuttava: ”En lue €¹ koska en ymmärtäisi.”
    Elitismi ja pienen piirin näkökulma ei toki rajoitu vain alan erikoislehtiin. (Lukeeko kukaan muuten Parnassoa?) Sattumanvarainen vilkaisu vaikkapa Hesarin kirjallisuuspalstalle välittyy ulkopuoliselle siinä valossa, että valtaosa siitä mitä Suomessa julkaistaan ja käännetään ärsyttää lukijaansa aivan uskomattomasti. Parempi olla lukematta, kirja jää hankkimatta €¹ ja kriitikko sahaa omaa oksaansa.

Sitä suurta odoteltaessa

Kirjallisuuskeskustelun tilan surkutteleminen johtaa kuitenkin helposti siihen, että menneisyys glorifioidaan. On helppo haikailla 60-luvun perään ja väittää, että ennen oli paremmin. Oli saarikosket ja salamat ja mannerit, kun nyt meillä ei oikein ole ketään. Usein kuuleekin puhuttavan suomalaisen kirjallisuuden kriisistä, josta pelastajaksi odotetaan uutta, suomen kielen uudistavien kirjoittajien aaltoa. Odotus on niin harrasta, että jos joku nuori (kirjallisuuspiireissä: alle 40-vuotias) kirjailija onnistuu kirjoittamaan edes jotenkuten kelvollisen realistisen romaanin, heti puhutaan siitä suuresta sukupolviromaanista.
    Toisaalta taas vannotaan postmodernismin nimeen ja puhutaan siitä, miten yhteiskunta on hajonnut yhä pienempiin alakulttuureihin, joilla kullakin on omat ”juttunsa”. Mitään Tuntemattoman sotilaan kaltaista kaikki kansankerrostumat yhdistävää romaania ei enää voi eikä edes pidä tulla. Lukijat muuttuvat, kirjallisuus muuttuu, kustantajat ja kriitikot mukautuvat. Ehkä puheet kirjallisuuden kriisistä ovatkin vain turhaa polemiikkiä (mihin tämä artikkeli ei tietenkään syyllistyisi), joka todistaa suomalaisen kirjallisuuskeskustelun elinvoimasta.
    Yhtä kaikki jotakin on ehditty kadottaa: kirjallisuus ei herätä enää yhtä paljon intohimoja. Se ei kosketa ihmisten arkielämää niin kuin veroprosentti. Sillä ei ole samanlaista yleistä ajankohtaisuusarvoa kuin jääkiekon seuraamisella, edes triviaalin nippelitiedon tasolla €¹ alun ajatusleikkiin palataksemme. Kirjallisuuden häviäminen ihmisten tajunnasta ei kuitenkaan ole syy vaan pikemminkin oire siitä, ettei suomalaisen peruskoulun käynyt sukupolvi oppinut, että kirjallisuutta lukeva (mikä ei ole sama kuin kirjallisuutensa lukenut) ihminen on parempi ihminen. Kirjallisuutta näet opitaan lukemaan, minkä opetushallituskin on lopulta tajunnut: kirjallisuudesta tehdään oma oppiaineensa äidinkielen rinnalle peruskouluissa ja lukioissa. Rohkeimmat meistä voivatkin mennä koettelemaan kaveripiirinsä sietokykyä tätä uutta intohimoa odotellessaan.
    Artikkeli perustuu mm. Tilastokeskuksen, Taloustutkimuksen ja Gallup-Median tutkimuksiin. Lisäksi on haastateltu dosentti Anna Makkosta, Otavan kustannusjohtajaa Leena Majanderia, kirjailija Erno Paasilinnaa sekä Nuori Voima -lehden päätoimittajaa Tarja Roinilaa, joista kahta jälkimmäistä haastatteli Juhana Rossi. Artikkelin näkemykset eivät välttämättä edusta haastateltujen mielipiteitä.

Otto Mattsson
Kuva: Timo Mänttäri