Suomettunut sukupolvi

T:Teksti:

Mikä on meidän 1960- ja 70-luvulla syntyneiden kuva lapsuutemme Suomesta? Tätä on moni joutunut pohtimaan kuluneena syksynä, jolloin on käyty vilkasta keskustelua lähihistoriastamme. Mieleen tulevat lähinnä värikkäät kurahousut, Pikkukakkonen ja presidentti, joka vaihdettiin aina uuteen Kekkoseen. Se oli turvallista, viatonta ja lystikästä aikaa.
    Suomettumiskeskustelu on kuitenkin tuonut esiin sen 1960- ja 70-luvun, jota emme ehtineet kokea. Sen kielteisiä piirteitä olivat Itsesensuuri, itsevaltiasmainen presidentti ja totalitaarisen kommunisti-imperiumin hyväksikäyttö sisäpolitiikassa. Kuvaan kuului myös toisinajattelijoiden vaientaminen, yksisilmäisen taistolaisuuden lyhyt hegemonia opiskelijapolitiikassa sekä yhteiskunnan ylipolitisoiminen. Miten näihin ilmiöihin pitäisi suhtautua? Miksi yhteiskuntaelämään pääsi pesiytymään totalitaarisia piirteitä? Vai onko Kekkos- ja suomettumiskeskustelu vain terapeuttista itsensäruoskimista ja oman pesän likaamista?
    Kekkosen valtakautta voidaan tietenkin tarkastella sekä menestystarinana että kansallisena itsepetoksena. Oli varmasti lottovoitto syntyä Suomeen, joka säästyi sodan jälkeen neuvostoliittolaistamiselta. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon olivat takuulla välttämättömyys, jotta Suomi saattoi säilyttää markkinatalouteen ja länsimaiseen vapauteen nojanneen yhteiskuntajärjetelmänsä. Hyvinvointivaltion kehittäminen laajoine koulutusmahdollisuuksineen takasi kansalaisille varmasti aiempaa tasa-arvoisemmat lähtökohdat ja esti yhteiskunnan jakaantumisen köyhiin ja rikkaisiin. Ja tietenkin 60-luku myös moniarvoisti takapajuista yhteiskuntaa.
    Mutta ei lähihistorian kielteisiä puolia voida lakaista maton alle vetoamalla kaikkeen siihen hyvään ja kauniiseen, jota Kekkosen kaudella saatiin aikaan. Monista on tietenkin tuskallista myöntää lähihistorian nurjan puolen olemassaoloa – etenkin jos kokee taistelleensa aina Hyvän puolesta Pahaa vastaan.
    Juuri tämä mustavalkoisuus onkin häirinnyt kuluneen syksyn suomettumiskeskustelua. Lähihistoriaa ovat käsitelleet lähinnä ne, jotka ovat olleet itse sitä tekemässä. Perspektiivi on puuttunut eikä ilmiöitä ole osattu asettaa oikeisiin mittapuihinsa. Kokonaiskuva Kekkosen valtakaudesta luodaankin vasta tulevaisuudessa.
    Ajankohtaisuutta Kekkos- ja suomettumiskeskusteluun voi saada tarkastelemalla vaikkapa millaisia poliitikkoja tuo aikakausi tuotti. Suomettuneisuuden varjossa elänyt sukupolvi tottui toitottamaan yhtä totuutta, pelaamaan likaista peliä, sulkemaan silmänsä monilta epäkohdilta ja uskomaan omaan ylivertaisuuteensa. Eivätkä vanhat koirat näytä oppineen uusia tapoja. 60- ja 70-lukulaiset nojautuvat esimerkiksi työttömyyden hoidossa itsekkäisiin työmarkkinajärjestöihin, vakuuttavat työttömyyden puolittumisen onnistuvan, torjuvat vaihtoehtoiset työllisyysreseptit ja ovat valmiita uhraamaan tulevat sukupolvet pitääkseen kiinni kaikista saavutetuista eduista. Suomettumiskeskustelun toivoisikin horjuttavan 60- ja 70-lukulaisten uskoa omaan virheettömyyteensä. Edes sen verran, että he ryhtyivät punnitsemaan ennakkoluulottomasti erilaisia vaihtoehtoja ja lopettaisivat poliittisen liturgian pakkosyötön. Teot kun odottavat edelleen itseään.

Jarkko Vesikansa
päätoimittaja