01. marraskuuta 1996
Teksti:

Suomalaiset syöstiin ruumiillisuuteen lokakuussa 1986. Silloin City-lehti julkaisi -tutkija Esa Sirosen sanoja lainaten – uuden nuorkaupunkilaisen evankeliumin, ruumiillisuus-teemanumeron. Se oli apokalyptinen hetki, jolloin ruumis puhkesi puhumaan julkisuudessa.
    Uusi Messias laskeutui muovaamaan naistenlehtien palstoja ja tunkeutui tajuntamme keskelle. Ulkonäöstä tuli puheenaihe, itsellinen tekijä, ihmisen arvon ja pätevyyden mittari. Miten liikut, sitä olet. Olet sitä, mille näytät. Vartalosta tuli modernin muokkauksen kohde. Ruumis ei ole enää vain väline työhön vaan itseisarvoinen, työteliäs temppeli.
    Lähetystyö on onnistunut täydellisesti. Kukaan ei edes hätkähdä, kun eduskunnan ex-oikeusasiamies Pirkko K. Koskinen julistaa ruumisuskonnon 10-vuotisjuhlavuonna, ettei hän äänestä lihavia ihmisiä, koska lihavuus osoittaa huonoa itsekuria. Uskomme on niin vahva, että tiedämme sen olevan totta.

Papit.

Uskonnolla on vaikutusvaltaiset pappinsa, sellaiset kuin Simo Rantalainen ja Wilma Schliezevski. Ylipappi on Matti-Esko Hytönen, joka sunnuntaista toiseen arvioi Hesarin palstalla ihmisiä heidän ulkonäkönsä perusteella ja raivoaa julkisesti Sirpa Pietikäisen ministerikiloista lama-aikana. Ylipappi vakuuttaa, että hän pystyy lukemaan ihmisen ulkonäöstä koko elämän ja maailmankuvan, ajatuksetkin.
Hytösen jumala on Kehonrakennus ja hän löysi jumalansa kauan ennen meitä muita. Vielä 1970-luvun alussa Hytönen oli pieni ja hintelä poikanen. Sitten hän tarttui itseään niskasta kiinni ja alkoi oman ruumiinsa sepäksi.
    Ylipappi on uskottava uskonsa lähettiläs: hän myös toimii niin kuin saarnaa, eikä häntä loukkaa edes ulkonäköfasistiksi nimittely.
    Jumala on palkinnut Hytöstä hyvin. Kaksi tuntia Kehonrakennusta päivässä on tuonut hänelle kropan, jota hän rakastaa. Edes mister-kisojen kandidaateilla ei ole Hytösen mielestä Hytösen vartalon komeutta.
    Ylipappi kuvailee valtaansa uskon vahvistamiseksi. Hän lujittaa samanmielisen seurakunnan ihmiskuvaa. Lahkon vastustajia saarnat ärsyttävät.
    Uskonsa puolustuksessa Hytönen on vakuuttava. Jos kerran taloiltakin vaaditaan kauneutta, miksei myös vartaloilta? Miksi pitäisi arvostaa vain päätä ja jättää loppu osa ihmistä huomiotta? Eli ruumisuskonto tekee meistä kokonaisvaltaisempia, pään ylivalta on loppu. Sitä paitsi vartalonsa suhteen ihminen on oman onnensa seppä, kroppaansa pystyy muovaamaan lähes loputtomiin.
    Hyvännäköinen mies näyttää Hytösen mielestä Robert deNirolta elokuvan Kuin raivo härkä alussa, tiukalta ja lihaksikkaalta. Tukkaa pitää olla mielellään olla päässä tai sitten aivan täysin kalju.
    Naisenkin on oltava timmissä kunnossa, sellaisessa kuin Linda Hamilton oli Terminator kakkosessa. Hytösellä on kuitenkin laajempi skaala mimmien suhteen, isompi perse ja reilummat tissitkin käyvät. Leveässä lantiossa ja kunnon bosissa on vain se huono puoli, että ne plösähtävät aikaisemmin.
    Kuka sitten määrittelee, mikä on kaunista? Hytösen mielestä lehdet, elokuvat ja muodin maailma. Ruumisuskonnolle ei näy Hytösen silmissä loppua, ainakaan meidän elinaikanamme. Ja se mikä ei hänen elämäänsä koske, ei häntä kiinnosta.

Uhrit.

Feministitutkija ja toimittaja Naomi Wolf väittää, että ruumisuskonto on kosmetiikka- ja laihdutusteollisuuden synkeä salajuoni. Selluliittisalvat, ryppyvoiteet ja ihmedieetit myyvät, kun naiset on saatu uskomaan, että jokaista kropan yksityiskohtaa tuijotetaan jumalallisen tarkkaan.
    Kultti alistaa Eevan tyttäret jatkuvaan itsensä vahtimiseen ja muokkaamiseen. Se oikeuttaa työnantajat haluamaan nättejä, nuoria ja ”edustavia” naisia. Suomessakin eräs television työntekijöiden rekrytoinnista vastaava henkilö lohkaisi toimittajille naisten muodollisten pätevyysvaatimuksien olevan 90-60-92.
    Perkeleellisintä uskonnossa on se, että kukaan ei voi koskaan tuntea olevansa kaunis. Kun naiset alkoivat saavuttaa vaadittuja mittoja, mallimarkkinoille ilmestyivät yhä laihemmat ja nuoremmat madonnat.
    Ellei juuri nyt selluliitti rumenna reittä tai ryppy riivaa silmäkulmaa, uhka väijyy. Läski on synneistä häpeällisin ja lihavan elo on helvettiä. Ruoka on kiusaus, pelastus löytyy laihdutuspilleristä ja kosmetiikkapurkista.
    Uskonnon uhrien, bulimikkojen ja anorektikoiden määrä lisääntyy. Kaikkien naisten olo on peilin edessä epävarma, ulkonäkö on jatkuvan huolen aihe.
    Niina Rapo
, 22, on tavallinen sosiologian opiskelija. Hän on varmasti monen mielestä kadehdittavan kaunis, pitkä, hoikka ja selluliititon. Sääret ovat kuin gasellilla, kasvot pienet ja sievät, paksu musta tukka on yhtä luonnonkiharaa. Mutta Niina löytää heti litanian valituksen aiheita. Liian iso nenä, liian hoikat jalat, liian pienet rinnat, liian vähän lihaksia.
    Hyvinä päivinä ulkonäkö on Niinalle ilon aihe, välillä taas riippakivi, jonka kanssa on vain pakko elää. Muotilehtien kauniit mallit vituttavat huonoina hetkinä. Niinaa myöntää suoraan, että on riippuvinen meikeistä. Ilman värivoidetta hän ei suostu lähtemään kaupungille.
    Nuorempana Niina pukeutui löysiin vaatteisiin, koska uskoi olevansa liian laiha. Nyt hän käyttää rohkeasti tiukkoja farkkuja ja kiittää onneaan, ettei ole taipuvainen lihavuuteen. Lähes kaikilla hänen kavereillaan on ollut jossakin vaiheessa bulimia tai anoreksia.
    ”Nykyään olen kokonaisuudessa ihan suhteellisen tyytyväinen ulkonäkööni. Mutta en usko, että voin koskaan olla täysin tyytyväinen”, Niina sanoo. Hän tietää hyvin, että jatkuva murehtiminen ulkonäöstä on pahasta. ”Se on niin valitettavaa, että nuoret naiset näkevät itsensä vääristyneinä. Toisten sanomiset tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin se mitä peilistä näkyy.”

Valaistuneet.

Uskonto kahlitsee ja vaatii uhrinsa, mutta myös vapauttaa ja valaistaa. Esa Sironen näkee ruumiinkulttuurin nousun enemmän hyvänä kuin pahana voimana. Ennen narsistinen ja hedonistinen ilo omasta vartalosta oli syntiä. Nyt meidät on vapahdettu koristautumaan, koreilemaan ja esiintymään ja esittämään. Palvomaan itseämme – ja toisiamme.
    Erityisesti miehet ovat vapahtuneet. He saavat pistää korvarengasta, kasvattaa lihasta, pukeutua värikkäästi, leikkiä ulkoisia roolipelejä kuin naiset konsanaan. Punttisalilla on heteromiehelläkin lupa tuijottaa, toista miestä, kauneuden vuoksi.
    Mutta samalla miehet hyppäävät naisille tuttuun oravanpyörään. Kundinkaan kroppa ei saa enää olla villiä luontoa, vaan muokattu ja viljelty. Jotta näyttää hyvälle, punttisalin palvontamenot ovat pakollisia. Miesten syömähäiriöt lisääntyvät.
    Valokuvaaja Tuomas Harjumaaskola, 24, on onnellinen valaistunut. Hän juoksee 10 kilometriä päivässä, käy salilla, solariumissa ja joskus sipaisee hipiälleen itseruskettavaa rasvaa. Tuomakselle ulkonäkö ilmentää kaikkea sitä mitä hän on. Sen hän sanoo hämillisen ylpeästi hymyillen. Hän tekee kaiken kauneutensa eteen itsensä vuoksi. Se on kivaa ja ihanaa. Tuomasta harmittaa, että hän yhä törmää asenteeseen, että kaunistautuva, itsestään huolta pitävä mies on homo.
    Ruumiissaan on viihdyttävä, siihen totuttava, siitä on pidettävä, Tuomas sanoo ja otti tänä syksynä aimo harppauksen itsehyväksynnän saralla. Hän otatutti itsestään muutaman alastonkuvan. ”Nakukuvat ovat kokemus, jota jokaisen tulisi kokeilla. Se on vähän kuin laulaa eka kerran nauhalle ja kuuntelee, että tollekkos mä kuulostan. Menee aikaa ennen kuin äänensä hyväksyy. Samoin menee aikaa, että hyväksyy, mitä kuvissa näkee.”
    Ruumisuskonto vapauttaa myös tiukasta ajatuksesta ruumiista pelkkänä riippana, hengen ja sielun vajavaisena temppelinä. Sitä paitsi sielua ei enää ole. Monet soluja ja hermostoja tutkivat biologit uskovat, että henki on vain aineen ominaisuus.
    Kun siis treenaat kroppaasi, treenaat kaikkea. Kun haluat uudistua, puhdistautua, muuttua paremmaksi ihmiseksi, saada armon, riittää, että laihdutat pari kiloa.
    Amen.

Mari Manninen
Kuva:Nico Bacström