01. marraskuuta 1996
Teksti:

Uneliaisuus leviää salin takaosasta kohti katederia. Kello matelee.
     Luennoitsija länttää kalvon toisensa perään piirtoheittimelle, ylioppilaat kopsaavat kuuliaisesti. Kukaan ei ajattele, luennoitsijankaan ei tarvitse rasittaa älynystyröitään: hän on pitänyt tämän luentosarjan viime vuonna ja sitä edellisenä ja sitä ja sitä.
    Ensi viikolla olisi tentti. Luennoitsija saisi taas lukea 200 kertaa identtisen tenttivastauksen jonkun kalvon kolmesta pääpointista.
    Kaikki on niinkuin ennenkin – kunnes – yhtäkkiä…
     Salin ovet lennähtävät auki. Saliin syöksyy iskujoukko ja huutaa: ”Pöh!”
    Opiskelijat havahtuvat apatiasta ja ryhtyvät kiivaasti ajattelemaan.
    Hätkähdyttämisjoukko on iskenyt jälleen.

Oppiminen osaksi vapaa-aikaa

”Heitin idean opiskelijoiden hätkähdyttämisjoukoista jossain keskustelussa – puolivakavissani”, filosofi Pekka Himanen naurahtaa.
     Hän painottaa oppimista yli kaiken muun. ”Roolit tulisi muuttaa siten, että ei enää olisi opettajaa ja oppilasta. Minulla on tälläinen sokraattinen ajatus, että opetustilanteessa olisi vain kisälleitä yhdessä matkalla jonnekin – ei mitään mestarointia.”
    Himasen mukaan opetuksessa tulisi aina syntyä jotain uutta. Ei yksisuuntaista sanelua, vaan dialogia, uuden luomista.
     Himasen näkee yliopiston idean kääntyneen päälaelleen. ”Opiskelun tulisi olla hauskaa. Nyt on vallalla ajatus, että mitä vakavampaa, sitä sivistyneempää. ”
     ”Yliopiston tulisi olla mahdollisuuksien paikka. Oppimisen tulisi olla vapaa-aikaa, kaiken pohjana pitäisi olla halu oppia.”
     Himanen onkin murtanut radikaalisti perinteistä luennointitraditiota. Taideteollisessa korkeakoulussa hän pitää Pidot- seminaaria. Tilaisuuksissa on paikalla näkymätön hemmo Symposiarkhos, joka määrää kuinka monta lasia viiniä tulee juoda, jos homma muuttuu liian vakavaksi. Jos sekään ei auta niin vakavikko saa määräyksen tanssia alasti.
     ”Nämä määräykset on tietysti symbolisia”, Himanen vakuuttaa.
     Viime vuonna Pekka Himasen ja teologi Matti Myllykosken yhdessä vetämä luentosarja suoritettiin dialogitenttinä.
     Himasen tämän syksyn maailmankatsomusluentosarjan voi tenttiä kolmella eri tavalla: luomalla 30 hätkähdyskysymystä, kirjoittamalla uutta luovan synnytysesseen tai osallistumalla paarma- tenttiin, jossa täytyy kyseenalaistaa katkelma jonkun filosofin kirjoituksesta.
     Keväällä 1995 Himanen veti Esa Saarisen kanssa Unelmaseminaaria, johon kuului kahdessa viikossa kuusi neljän tunnin istuntoa. Kaikki tilaisuudet olivat eri paikoissa. Marimekon sessio venähti 18 tuntiseksi.
     ”Fyysinen paikka, jossa opetetaan on tärkeä osa tapahtumaa”, Himanen painottaa.
     Projektisihteeri Päivi Pakkanen yliopiston opintoasiantoimistosta toivoisi luovuutta opetuksen kehittämisessä. Mahdollisuudet ovat rajattomat. ”Missään säädöksissä ei ole määrätty minkälainen yliopiston opetustilanteen pitää olla”, Pakkanen toteaa.

Laadukasta opetusta palkitaan

Konsistorin päätöksellä opetuksen ja opintojen kehittäminen on painopistealue vuosille 1993-97. Päätöksessä julistetaan, että ”tiedekuntien dekaanit ja laitosten esimiehet ovat vastuussa kehittämistoimenpiteiden toteuttamisesta. Kehittämistoimet otetaan huomioon laitosten toimintaa arvioitaessa.”
    Ei siis ihme, että nykyisen tulosvastuun aikana opetuksen ja opintojen kehittämisestä on tullut jatkuvasti toisteltu mantra. Laitoksilla pähkäillään kuumeisesti erilaisia vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä, sillä fyrkkaa saa kohdennetusti eri projekteihin.
    Lisäkannustinta pähkäilyyn antoi yliopiston rehtori Kari Raivio, joka Himas-tyyliin hätkäytteli lukukauden avajaispuheessa. Raivio peräänkuulutti yliopistolta uudenlaista suhtautumista opetukseen ja rohkeita uudistuksia. ”On aika uudistaa vanhoja opetusmuotoja, joita pahimmillaan edustavat massaluennot ja kirjatentit. Painopisteen tulee olla oppimisessa, ei opettamisessa, ” Raivio visioi ja lääketieteellisen tiedekunnan ex-dekaanina hänellä on varaakin visioida, sillä lääkis on yliopiston opintojen kehittämisen lippulaiva ja palkittu huippuyksikkö.
    Lääketieteellisen perusopetuksen opintouudistusprojekti käynnistyi syksyllä 1994 ja keskeisenä tavoitteina oli juuri luento-opetuksen vähentäminen ja korvaaminen aktivoivalla opetuksella. Uudistuksen taikasana oli PBL, Problem Based Learning, ongelmalähtöinen oppiminen.
    Konsistorin hyväksymään kehittämisohjelmaan kuuluu myös laadukkaan opetuksen palkitseminen Eino Kaila -palkinnolla. Pekka Himasen mielestä palkinnon rinnalla voitaisiin palkita myös yliopiston huonoin opettaja. ”Ehkä pelko opiskelijoiden palautteesta voisi motivoida joitain opettajia.”
    Viime vuonna Eino Kaila-palkinnon sai soveltavan kemian ja mikrobiologian laitoksen yliassistentti Marja Mutanen.
    Mutanen on mullistanut ravitsemustieteen opetuksen täysin. Hän on vetänyt lääkiksen edistyksellisen ongelmalähtöisen menetelmän vielä astetta pidemmälle. Ravitsemustieteessä ei ole opetusta lainkaan, vaan opiskelijat oppivat itseohjautuvissa pienryhmissä. ”Ongelmalähtöisessä oppimisessa opettaja antaa ongelman opiskelijoille: se on opettajalähtöistä. Meillä opiskelijoille annetaan vain materiaalia, ja he itse joutuvat pohtimaan mihin suuntaan lähtevät. Opettaja on yleistutor, joka määrittelelee raamit.”
    ”Nyt on kokeilun toinen vuosi käynnissä. Alkuun opiskelijat purnasivat, kun heitä ei opettanut kukaan,” Mutanen muistelee. ”Mutta nyt vanhemmat opiskelijat ovat pulassa kun uudet opiskeijat hallitsevat asiat niin hyvin.”

Marko Junkkari
Kuva: Erika Kovanen