Yllätys ei ole se, että Aki Sirkesalon menestyksen myötä joka levy-yhtiöltä alkaa löytyä varasirkesaloja tarjottavaksi julkisuuteen. Yllätys on se, että haastaja Niko Ahvonen on kelpo artisti ja itse asiassa vakavasti otettava kilpailija – voiko siinä sitten enää puhua perässähiihtäjästä?
Ahvosen esikoinen Onnen ongintaa (BMG) kielii tyylitajusta ja kärsivällisyydestä kulkea omia polkujaan. Ahvonen on iästään huolimatta (30) pääkaupungin klubiveteraaneja, jonka meriittilistalla kuikuilevat niin Bullworkers-klub, Hot Shots -orkesteri kuin solistivierailut eri levyillä. Outoa onkin, että kaverin ensimmäinen suomenkielinen albumi näkee vasta nyt päivänvalon.
Levyn parasta antia on svengi, klubeissa kouliintunut ja selkäytimestä sinkoava. Se pelastaa silloinkin, kun biisit ovat enemmän tai vähemmän läpikäveltäviä. Seiskytlukulaisen funkin kuorruttama jytke on liian sympaattista torjuttavaksi, varsinkin kun nokkelat tekstit kielivät muustakin kuin fraasisanakirjan selaamisesta. Vakuuttavimmillaan Ahvonen on kipaleissa, jotka vaativat rutistusta, kuten Eteenpäin, Yksin tiedät sen ja Poikaystävä. Levy jättää hyvän jälkimaun eikä aurinkolasien pitäminen pimeässä klubissa enää tunnu mitenkään naurettavalta.
Pitää paikkansa, että Ahvosen tyylissä ja tavassa laulaa on jotain tuttua. Pitää paikkansa, että hänen citysoulgroovensa keinahtelee esikuvansa mukaan. Onnen ongintaa kuitenkin todistaa, ettei hän ole saanut levytyssopimustaan pelkästään vaatekaappinsa perusteeella. Mies on tsekkaamisen arvoinen paketti karismaattista ääntä ja biisienkirjoitustaitoa.
2+/3, on vain yksi Aki (ja yksi Niko)
Miska Rantanen
