Pam Pam on kuollut, eläköön Porthanian ruokala! Opiskelijaravintola Pam Pamia kutsuttiin aikaisemmin syystäkin historian laitoksen seminaarihuone numero neloseksi. Heimolan talon viidennessä kerroksessa hoidettiin virka-asiat ja turhantärkeät rykimiset, kun taas kaikki todella tärkeä tapahtui numero nelosessa.
Itse taisin suorittaa yleisen historian syventävät metodiopinnotkin nykyisen Frutti di Maren salaattitiskin paikalla sijainneessa pöydässä. Tentti oli suullinen, mutta huomattavasti raskaampi ja perusteellisempi kuin parhaatkaan Porthania II:n istunnot. Professori tarjosi.
Parhaimmillaan Pam x 2 oli muutakin kuin iloinen huurula. Missä muualla proffat, assarit ja fuksit olisivat voineet istua samassa pöydässä keskustelemassa ja kinaamassa suhteellisen samanarvoisina? Uskon oppineeni noissa keskuteluissa tieteen tekemisestä enemmän kuin luentosarjoilla yhteensä.
***
Joskus vuoden 1992 paikkeilla jengi kaikkosi. Nuoriksi tutkijoiksi identifioituneet alkoivat käydä Kluuvissa, kun Pam Pam tuntui looseripaikalta. Keskustelukulttuuri ei seurannut perässä, ilmeisesti 50 metrin matka kadun yli oli liian pitkä.
Puheet alkoivat käsitellä juostuja kilometrejä tai nostettuja painoja – itsekin olen tosin alkanut pelata kössiä ja käydä uimassa. Onko maailma parannettu jo valmiiksi?
Ennen lamaa humanisteja yhdisti ”me ei olla mitään juppeja” -eetos. Puheet olivat vasemmistoviritteisiä ja päämäärät kauniita Risat farkut ja pullonsuusta hörpitty punkku kuuluivat asiaan vielä 1980-luvun lopulla. Nykyään ollaan sievästi jakkupuvussa, juodaan lasista ja jauhetaan small-talkia.
Yhdistävän vihollisen – juppikulttuurin – katoaminen on varmasti yksi syy tapahtuneeseen muutokseen. Mutta siitä huolimatta tulee jotenkin orwellilainen olo kun törmää silloisiin tuttuihin: puheet ovat oikeistoviritteisiä, housut suoria ja päämäärät henkilökohtaisia.
***
Näkisin tämänkin mikrohistorian käänteen osana kansallisen dementian suurta kertomusta: jos olisin marssinut kantakapakkaani 1920-luvulla, entiset tsaarinmieliset olisivat vakuutelleet kansallismielisyyttään. 1960-luvulla entiset honkaliittolaiset olisivat syytelleet toisiaan anti-kekkoslaisiksi ja 1970-luvulla entiset anarkistit olisivat vannoneet Stalinin, kurin ja järjestyksen nimeen. Kuka sanoikaan: ”olen kaitsenut monilla laitumilla, mutta missään en ole nähnyt teidän kaltaisianne lampaita”.
Eilinen valhe on tämänpäiväinen totuus – ja toisinpäin. Jos pinnistän oikein kovasti, kykenen ehkä kuvittelemaan että Frutti di Maren salaattipöytä on aina ollut nykyisellä paikallaan. Tämä on psyykkistä työtä: salaattipöydät ovat ikuisia, todellisuustulkintani vaihtelevat. I love Big Brother.
Jukka Relander
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa 1960- ja 1970-luvun opiskelijakulttuurista.
