06. syyskuuta 1996
Teksti:

Ammottava aukko Helsingin yliopiston taiteentutkimuksessa täyttyy osittain tänä syksynä, kun elokuva ja televisio saavat osakseen oman opintokokonaisuuden. Helsinki ei ole mikään edelläkävijä aikamme merkittävimmän taidemuodon tutkimuksen suhteen
    Turun yliopistossa on elävän kuvan tutkimusta harjoitettu jo 80-luvun puolivälistä lähtien; Pohjois-Suomen leffafriikit ovat puolestaan voineet tyydyttää tiedonjanoaan Oulun yliopistossa parin viime vuoden ajan.
    Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksella nyt käynnistyvä 20 opintoviikon kokonaisuus kykenee toistaiseksi toimimaan vain aputieteenä eri alojen opinnäytteiden tekijöille.
    Kokonaisuudesta vastaava dosentti Henry Bacon haaveilee kuitenkin siitä, että tulevaisuudessa elokuva-ja televisiotutkimuksen oppiaineessa voitaisiin tehdä myös gradututkielmia. ”Uskon, että elokuvatutkimus todistaa nopeasti itsensä tarpeelliseksi ja saa näin taakseen myös lisää resursseja”, Bacon toteaa. ”Aineen lopullinen vakiinnuttaminen edellyttäisi vähintään apulaisprofessuurin perustamista.Toistaiseksi se on varsin hataralla pohjalla, vain minun dosentuurini varassa.”

Ilo pitkästä itkusta

Vaatimus elokuvatutkimuksen oppiaineen perustamisesta Helsinkiin ei ole enää aikoihin ollut tuore. Suomalaisen elokuvakirjallisuuden suurmies Peter von Bagh yritti ajaa asiaa jo 1970luvun alkuvuosina toimiessaan tuntiopettajana kirjallisuustieteen laitoksella. Von Baghin uudistuspyrkimykset kuitenkin hukkuivat hänen Elokuvan historia -teoksensa nostattamaan poliittiseen polemiikkiin.
    Myös Suomen elokuvasäätiö yritti pitkään saada elokuvatutkimuksen professuuria Helsinkiin, mutta pitkälti aluepoliittisista syistä alan opetus keskitettiin Turkuun.
    Pari vuotta sitten kirjallisuuden ja elokuvan keskinäisistä suhteista väitellyt Henry Bacon teki myös varhaisemmat opinnäytteensä elokuvataiteesta, mikä on ollut varsin poikkeuksellista Helsingin yliopistossa.
    Bacon koetti jo lisensiaatintyötä tehdessään puhua elokuvatutkimuksen puolesta, mutta hänen ehdotuksensa kaatuivat aina rahan puutteeseen. Baconin mielestä onkin paradoksaalista, että uuden oppiaineen synnyttäminen on onnistunut juuri nyt kun yliopistolaitos muutoin on ankarien leikkausten kourissa.
    Kiitos oppiaineen syntyprosessin onnistumisesta kuuluu Baconin mukaan elokuvasta innostuneiden opiskelijoiden etujärjestölle HYY:n Elokuvaryhmälle, joka on jo vuodesta 1992 lähtien järjestänyt yliopistolla elokuva-aiheisia luentosarjoja ja keskustelutilaisuuksia.
    Tapahtumien saavuttama massiivinen suosio rohkaisi elokuvaryhmäläisiä ehdottamaan humanistiselle tiedekunnalle uuden oppiaineen perustamista. ”Elokuvatutkimuksen syntyprosessi on loistava esimerkki siitä kuinka opiskelijat voivat vaikuttaa yliopiston opetustarjontaan kunhan vain tarpeeksi tarmoa ja pitkäjänteisyyttä löytyy.”

Palkattoman työn sankarit

HYY:n Elokuvaryhmän puheenjohtaja Kai Huotari ei voi vielä levätä laakereillaan, vaikka yliopisto onkin ottanut elokuva- ja televisiotutkimuksen ainevalikoimaansa. Huomattava osa opetusjärjestelyistä lankeaa edelleenkin Elokuvaryhmän hoidettavaksi. Alkavan lukukauden kursseista näyttävin, Suomen Elokuva-arkiston kanssa yhteistyössä järjestetty suomalaisen elokuvan historiaa esittelevä luentosarja työllistää edelleen elokuvaryhmäläisiä.
    Eturivin elokuvatutkijoiden lisäksi luentosarjalla esiintyy myös Veikko Aaltosen, Matti Kassilan ja Vesa-Matti Loirin kaltaisia tekijänimiä. Elokuvateatteri Orionissa pidettävien luentojen jälkeen esitetään aina jokin kulloiseenkin teemaan kytkeytyvä elokuva, mikä on ollut jo parin vuoden ajan vakiokäytäntönä Elokuvaryhmän luentosarjoilla. ”Ei elokuvista voi vain puhua, niitä täytyy myös nähdä”, Huotari tiivistää Elokuvaryhmän toimintaperiaatteen.
    Yliopiston ohella myös Polilla opiskeleva Huotari on todellinen elokuva-alan monitoimimies. HYY:n Elokuvaryhmän ohella hänet voi tavoittaa myös teekkarien elokuvakerhon Montaasin riennoista tai Orion-teatterin ovimiehen paikalta.
    Huotarin aktiivisuus ei ole rajautunut ainoastaan elokuvan katsomisen ja analysoinnin saralle. Hänen filmografiansa sisältää toistaiseksi vain yhden kaitafilmille tehdyn lyhytelokuvan, mutta lisää on luvassa jahka muut kiireet hiukan hellittävät.
    ”Ei tästä työstä juuri muuta hyötyä ole kuin aikaansaamisen ilo ja mielenkiintoisten ihmisten tapaaminen”, Huotari selvittää motiiveja uurastukselleen.
    Hän on ollut mukana järjestämässä luentosarjoja myös eurooppalaisesta elokuvasta, elokuvan lajityypeistä ja elokuvan historiasta, joten rutiinia alkaa vähitellen jo löytyä. Kyllästyminen ei Huotaria kuitenkaan vielä uhkaa, sillä seuraavaksi piintynyt frankofiili on suunnittelemassa luentosarjaa ranskalaisesta elokuvasta.
    Rahoitus luentosarjojen järjestämiseen on saatu Suomen Kulttuurirahastolta, Kansan Sivistystyön Liitolta, Valtion Elokuvataidetoimikunnalta sekä eri maiden kulttuurikeskuksilta. ”Jollei tässä hommassa ole muuta oppinut, niin ainakin erilaisten apurahahakemusten täyttämisessä alkaa olla vankka kokemus”, Huotari toteaa. ”Tuskinpa missään muussa aineessa koko yliopiston historian aikana opiskelijat ovat yhtä paljon vastanneet opetuksensa rahoituksesta kuin nyt elokuvatutkimuksessa.”

Helsinki, elokuvaparatiisi

Luentosarjojen järjestämisen ohella elokuvaryhmäläiset ovat olleet aktiivisesti mukana uuden opintokokonaisuuden suunnittelussa. Käynnistyvän 20 opintoviikon paketissa tutustutaan alan perusteisiin, historiaan ja analysointiin. Kokonaisuuden viimeinen neljännes koostuu vapaavalinnaisista opinnoista, joiden yhteydessä on mahdollisuus perehtyä esimerkiksi feministiseen, psykoanalyyttiseen tai semioottiseen elokuva- ja televisiotutkimukseen.
     Ensimmäiset kymmenen opintoviikkoa ovat kaikille avoimia, mutta seminaarityyppistä analyysikurssia ennen on läpäistävä tasokoe. Käytännöllistä filosofiaa ja viestintää kolmatta vuotta opiskeleva Mikko-Pekka Heikkinen aikoo osallistua syyskuiseen tasokokeeseen. Kahdeksanvuotiaasta asti jatkunut aktiivinen elokuvaharrastus on tehnyt Heikkisestä fanaattisen leffafriikin: kotoa löytyy 29-tuumaisesta televisiosta ja viidestä hifi-kaiuttimesta koostuva ”köyhän miehen bristol ykkönen”, missä hän voi antaumuksella katsoa suosikkiohjaajiaan Tarantinoa, Scorsesea ja Spielbergiä.
     Elokuvatutkimusopetuksen alkaminen ilahduttaa Heikkistä erityisesti, sillä viestinnän laitoksen opetus on osoittautunut hänelle melkoiseksi pettymykseksi. ”Viestinnän laitoksen hommissa painopiste on liikaa organisaatioteorioissa. Audiovisuaalisen viestinnän suurkuluttajalle laitoksella ei ole paljoakaan annettavaa.” Turkuun Heikkinen ei elokuvainnostuksestaan huolimatta halunnut lähteä opiskelemaan. ”Eihän siellä näe elokuvia, elokuva-arkistollakin on siellä vain yksi esitys viikossa. On käsittämätöntä, että elokuvatutkimuksen laitos alunperin sijoitettiin moiseen provinssipitäjään.”
     Henry Bacon ja Kai Huotari ovat samaa mieltä Helsingin ylivoimaisuudesta elokuvakaupunkina. ”Helsingin yliopistolla on suoranainen kulttuuripoliittinen velvollisuus järjestää elokuva-alan opetusta, sillä ei missään muualla Suomessa ole tällaisia mahdollisuuksia elokuvan historiaan tutustumiseen”, Bacon jyrähtää.

Tuomas Savonen
Kuva: Santeri Tuori