I
Terveydenhoitaja Marlo Morgan kaapattiin Australiassa uhanalaisen alkuasukasheimon matkaan mantereen halki. Marssi oli pitkä ja raskas, mutta kannatti. Itseensä ja kulttuuriinsa tyytyväinen Morgan, tavallinen amerikkalaispulliainen, sai kokea, kuinka kaikki läntiset arvot valuivat kuumaan hiekkaan elintasorasvan mukana. Hän joutui tiedostamaan, miten täydelleen moderni maailmamme on harhateillä.
Morgan tutustui Oikeiden Ihmisten heimon ikivanhaan viisauteen. Sittemmin ilosanoma aboriginaalien harjoittamasta luonnollisesta ja harmonisesta elämästä, josta kaikki voimme oppia, on levinnyt kulovalkeana. Suomessa Morganin hittikirja Viesti Oikeiden Ihmisten maailmasta julkaistiin viime jouluksi. Morganin alkuasukkaat edustavat kaikkia nykyisiä hyveitä – juuri niitä jotka uusimpien liikkeenjohdon oppien mukaan nykyisyydestä puuttuvat. He toimivat lokaalisti ja ajattelevat globaalisti. He ovat luovia ja rakastavia ja jokaisella heistä on yhteisössä oma ainutlaatuinen tehtävänsä. Heillä on hyvä moraali, terveet tavat ja hajuton uloste.
He nauttivat elämästä: soittavat rituaalimusiikkia termiitinkovertamilla puunrungoilla, jotka konsertin jälkeen kierrätetään takaisin äiti Maahan. He eivät vahingoittaisi kärpästäkään. Jos tämä suvaitsee lentää Oikean Ihmisen nenään ruokailemaan, Ihminen kiittää ja ottaa puhdistuksen vastaan. Lukija arvaa pian, että Oikeat Ihmiset myös kuuntelevat ”sisäistä ääntään” ja harrastavat luontaislääketiedettä, self-helppiä ja telepatiaa.
Selvimmin jostakin b-luokan menestysoppaasta on peräisin Oikeiden Ihmisten täydellinen itsehallinta. Viimeinen harjoitus: kuolema. Kun ikuisuuteen siirtyminen alkaa houkuttaa Oikeaa Ihmistä siinä 120 – 130 ikävuoden hujakoilla, pidetään kemut joissa juhlistetaan onnistunutta elämää. Sitten vanhus rauhallisesti istahtaa hiekkaan ja ”sulkee ruumiintoimintonsa”. Toimitus käy hetkessä, eikä kukaan jää suremaan. Tätä suurenmoista mutta uhattua elämää kirjoittaja leppoisalla leirivalkealla yhdessä heimomiesten kanssa vertailee ”mutanttien” vieraantuneeseen elämäntapaan. Läntinen keinoruokavaliokin tekee kehosta niin haisevan, Morgan huomaa, että autiomaan dingot luulevat häntä mädäntyneeksi lihanpalaksi.
Kuulostaa hyvältä, vai mitä? Myös Australian alkuasukkaissa heräsi kiinnostus moiseen heimoon. Sitä ei kuitenkaan reaalimaailmasta löytynyt. Sen sijaan huomattiin kirjan koostuvan sekavasta second-hand-kokoelmasta eri mantereiden alkuasukkaiden riittejä. Kyseessä ei ollutkaan ikiaikainen viisaus, vaan ”rip-off”, tuo kaikkein kukoistavin taiteenlaji, totesi aboaktivisti Robert Eggington. Alkuasukaskulttuurin eksperttinä maailmaa kiertänyt kirjailija vetäytyi underground-olosuhteisiin ja esitti sieltä puhelimitse aboriginaalien vaatiman anteeksipyynnön perinteensä vääristelystä. Rahat plakkarissa.
Tarinan loppu tekee kömpelöstä kirjasta tuplasti kiintoisamman. Oikean Ihmisen virtuaalisuus selittää, miksi hän on cover-versio Jean-Jacques Rousseaun esittelemästä ”hyvästä villistä”. Rousseau halusi auvoisassa luonnontilassa porskuttelevien villiensä avulla hahmottaa, mikä ihmisen tilassa rappeutuneella 1700-luvulla vielä oli alkuperäistä ja mikä keinotekoista. Filosofi myönsi, ettei noita peace & love-tyyppejä ehkä ollut koskaan ollutkaan. Juuri siksi ne piti keksiä.
Kaikkina aikoina joku romantikko haluaa todistaa, että nykyisyys on vain menneisyyden rappiomuoto. Ja että juuri sinä olet surkea mutaatio kreikkalaisista, viikingeistä, kasakoista tai sisukkaista korvenraivaajista. Oikeat Ihmiset auttavat tässä kulttuurihistoriallisessa identiteettityössä, itseruoskinnassa. Joka kerta moni haluaakin paeta valtiota, kahviriippuvuutta ja työmarkkinatukea ”takaisin” tosi yhteisöön. Rutiinimaista arkimaailmaa on vaikeampi kestää kuin mustankaan magian hallitsemaa. Jos modernin rationaalisuuden rautahäkki on tihentänyt kaltereitaan, on sellin seinille myös ripustettu yhä enemmän kuvia viidakosta.
II
Ajekaaja maja meeja
Amakaama naama jee
Ajakaaja naaja mee!
Mikä raikaa, päällikkö Apjoilnen johtama iriadamantinkielinen iltavirsikö Kittilän tiipiissä? Virtuaalikielellä soi tämäkin. Adiemus-nimellä julkaistun Songs of Sancutaryn tuottaja Karl Jenkins on keittänyt kokoon kaikki autenttisuuden tunnusmerkit. Kirkkokaiku, ”afrikkalaisen” suoraviivainen naiskuoro, latinaa tavoittelevat hokemat ja ”keskiaikainen” simppeliys – kaikki viime aikoina listahitteihin salaperäisesti ilmaantuneita elementtejä. Torttu on kuorrutettu Lontoon filharmonikoilla ja kansiteksteillä, jotka hourivat ”klassisista rakenteista”. Videolla delfiinit esittävät kohottavia elämyksiä, hyppyjä.
Tuoteselosteen mukaan kieli on korvattu merkityksettömillä äänteillä, jotta mielteet eivät häiritsisi rentoutumista. Mutta se mitä jää jäljelle, on enemmän pöhöttävää kuin kohottavaa. Maailma on inhimillinen vain jos se merkitsee jotain. Ikuisuuden huono puoli on sen äärettömyys. Jos sillä olisi merkitys, sillä pitäisi lopulta olla kaikki muutkin merkitykset. Eikä siitä puurosta enää erottaisi mitään.
Sosiologi Riitta Jallinoja pitää kaipuuta ”ikiaikaiseen” myös aikamme intellektuelleille ominaisena. Antiikin ja keskiajan tutkimuksen uussuosio ja tunteiden come-back on tätä. Jokin aika sitten pelastuksen piti tulla villistä ja vapaasta oikeasta aivopuoliskosta. Nyt ”tunneäly” saa edustaa kulttuurimme tukahduttamaa luovuutta.
Keinotekoiset ikuisuudet ovat Suomessa ikuisuuskysymys. Tosi suomalainen luonto on aina toisaalla, ja samoin omin ihmisluontomme. Jari Ehrnroothin mielestä ”ikuisuuden ulottuvuus on ja pysyy elävässä luonnossa, joka antaa perustan maamme omalaatuisuudelle”. Kaupunkeihin pitäisi perustaa villejä luontopuistoja. Totta kai Waterworldien ja drive-in-tuntureiden lomaan mahtuisi myös vielä yksi urbaani viidakko. Ja eipäs irvistellä: keinotodellisuus itsessään on niin vanha löytö, että se pitäisi tallettaa Etnografiseen museoon. Kansallispuistojakin väitetään virtuaalimaisemiksi, jotka perustettiin 1800-luvulta alkaen ”neitseellisiin erämetsiin” esityksiksi valtion yhtenäisyydestä. Ylevien kansallismaisemien kansallisuus edellytti vain, että ne puhdistettiin alkuasukkaista.
Siinä Marlo Morganin liiketoimen napakkuus. Tuntui hyvältä ja oikeudenmukaiselta, kun virtuaalivillit palautettiin turmeltumattomaan erämaahansa. Ja maa kietoi heidät kuivaan mutta ehtymättömään syliinsä.
Carita ja Jani Päivänen
Kuva: Saku Heinänen
