24. toukokuuta 1996
Teksti:

Julkkiksien ja poliitikkojen ei viime kädessä tarvitse itse kantaa huolta toilailuistaan. Kriitikistä huolehtivat toimittajat Jukka Kuikka, Aarno Laitinen ja Mattiesko Hytönen. He murahtavat palstoillaan heti, jos meno ei miellytä. Vaikka tyylilaji, vinoilun aste ja lähestymistapa vaihtelee, on heillä paljon yhteistä.
    ”Jos joku hakemalla hakee julkisuutta, niin saa sen kaikki puolet. Siinä ei voi napata vain rusinoita pullasta”, muistuttaa Jukka Kuikka. Hän pitää räksyttämistä lähes missiona. ”Rakastan ihmisiä, eläimiä ja elämää, mutta pystyn Salpausselän kisojen kymmentuhansisesta yleisöstäkin erottamaan neljä kyrpää. Velvollisuuteni on bongata heidät ja ilmoittaa tästä muille”.
    Aarno Laitinen suhtautuu tyynesti juorusetä-määritelmään. ”Ihmiset, jotka eivät tunne yhteiskunnan ihmisiä ja asioita, käyttävät mielellään sanaa juoru negatiivisessa merkityksessä, vaikka se on tärkeä elementti yhteiskunnassa.” Mattiesko Hytönen pitää kirjoituksillaan julkkiksia aisoissa. ”Koska he ovat astuneet julkisuuteen hyötymään siitä tavalla tai toisella, oikeuteni ja velvollisuuteni on kurittaa heitä sillä tavalla, kuin he mielestäni ansaitsevat.”

Tyyli vapaa mutta pakollinen

Triosta Laitisen jutut ovat lähimpänä perinteisiä juttuja, joissa monipuolinen ja huolellisesti toimitettu tausta-aineisto tukee kirjoittajan omaa näkemystä. ”Analysoin asian päässäni, jonka jälkeen pilkon sen konkreettisiksi asioiksi, tarinoiksi ja juoruiksi. Toivon, että vastaanottajan päässä tapahtuu sama prosessi.”
    Pakinoissaan Laitinen tökkii enimmäkseen poliitikoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Hänen tavaramerkkinsä ei ole ruoskan viuhana, vaan ymmärtävä ironia. ”Varsinkin ne kollegat, jotka eivät ole koskaan tehneet mitään seiskamiinusta ylevämpää, vaativat usein, että minun pitäisi olla ilkeä. Minusta kannattaa olla pikemmin lempeä ja antaa ilkeyden syntyä vastaanottajan päässä. Kaikenlaisen vittuilun pitää olla hyväntahtoista – tai ainakin sen pitää näyttää siltä.”
    Kuikan mukaan toimittajien kasvaneet velvollisuudet kaventavat näkökenttää. ”Toimittajilla on nykyään niin hektinen työtahti, että he eivät ehdi käydä ulkona. Sen seurauksena toimittajat tapaavat vain muita mediaihimisiä ja kaikki jutut koskevat mediamaailmaa.” Hytönen välttää massa-ajattelua pysymällä poissa vapaa-ajallaan toimittajakuvioista. ”Näin säilytän omat ideani ja näkökulmani, jotka ovat kaiken A ja O. Haluan olla mahdollisimman vapaa. ”
    Laitinen on kehittänyt hyvän nyrkkisäännön. ”Jos ei ole aikaa perehtyä johonkin asiaan, josta edellytetään mielipidettä, on yleensä historiallisesti oikeassa, jos ajattelee päinvastoin kuin Porthanian kuppilassa, lehdistöklubilla tai Kosmoksessa. Lisäksi minulla on suosikkilista ikuisista väärässäolijoista – kuten Georg von Wright, Pertti Hemanus, Esa Saarinen ja Kaarlo Nordenstreng – joiden kanssa olemalla eri mieltä on aina oikeassa”.

Spontaani vihaaja

Kuikan leipälaji on verbaalinen nokkeluus ja ampumaratana koko yhteiskunta: maalitauluksi kelpaa politiikko, missijulkkis tai kollega. Materiaalia ja virikkeitä kerääntyy lehtiä lukiessa. Jutut syntyvät usean vuoden kokemuksella. Jos into ei ole päällä kirjoittaessa, tulee rutiini apuun. ”Onneksi sitä on oppinut katsomaan maailmaa nurinmielisesti.” Kuikan ei tarvitse irvistellä peilin edessä päästäkseen kirjottamisfiilikseen. ”Olen vittumainen luonnostani. Se on varmaan tätä 60-luvun myrkytystä, silloin oppi epäilemään asioita. Ja kun minulla on hyvä tilaisuus mätkyttää muita, miksi en käyttäisi sitä hyväkseni.”
    Pientä ihmistä Kuikka ei lyttää, mutta julkkisten, varsinkin ”kromosomin päässä horsmasta olevien feministien” kanssa on toisin. ”En jarruttele vaan annan mennä vain.” Hän kiistää pitävänsä seinällään vihattavien henkilöiden kymmenen kärjessä -listaa. ”En tarvitse sellaista, vihaan spontaanisti.”

Hytönen jallittaa vastustajansa

Siinä missä Jukka Kuikka jyrää, Hytönen säkittää vastustajansa hienovaraisemmin. Jutussaan hän operoi haastateltavaan liittyvillä pienillä, ei-oleellisilla yksityiskohdilla, joilla hän ohjaa lukijaa muodostamaan tietyn mielikuvan haastateltavasta. Hytösen tarjoamat heikot signaalit täydentävät lukijan päässä olevaa kokonaiskuvan itua, jolloin lukija saa itse ”oivaltaa” haastateltavan olevan täysi mäntti.
    Strategia on nerokas. Käyttämällä näennäisesti irrelevantteja faktoja Hytönen varmistaa selustansa. Yksittäisen faktan epätarkkuuskaan ei haittaa, sillä haastateltavat tajuavat tekevänsä itsestään narrin, jos lähtisivät oikomaan jälkeenpäin asiavirheitä – vaikkapa tukkansa oikeata väriä. Tyyli tosin vaatii Suomen oloissa enemmän rohkeita julkkiksia, sillä hänen haastateltavakseen suostuvat alkavat pikku hiljaa loppua tästä maasta.
    Mitään patenttivarmaa ideamyllyä Hytösellä ei ole vaan aiheet tulevat vastaan elämällä päiviä läpi, usein treenatessa salilla. ”Haluaisin, että minulla olisi aina helvetin voimakas – mielummin negatiivinen – ennakkoasenne haastateltavasta ja että se ei muuttuisi haastattelun aikana vaan vahvistuisi. Jos saan sen ennakkoluulon täydellisenä paperille, niin siitä saa hyvän jutun ja tyydytystä sielulle.”
    Käykö koskaan niin harmittavasti, että haastateltava osoittautuu hyväksi tyypiksi? ”Kyllä joskus. Jos tyyppi pystyy ironisoimaan itseään, hän automaattisesti luikertelee sydämeeni.” Hytönen pysyy uskollisena itselleen, vaikka hänen tekstiensä nyansseja eivät kaikki välttämättä tajua. ”Kun ministeri lihoo kahdessa vuodessa 20 kiloa samaan aikaan kun maassa on puoli miljoonaa työtöntä, en voi olla kirjoittamatta siitä – vaikka se aiheuttaisikin kansan keskuudessa vihareaktioita häntä kohtaan. Se on lehtimiehen vapautta.”
    Juttujensa johdosta Hytönen on saanut tylyn ihmisen maineen, ja julkkikset pelkäävät häntä. ”Mielummin olisin ei-pelätty – ammatillistenkin syiden vuoksi. Haastattelutilanteesta menee puolet kipsin poistoon.” Oletko sitten oikeasti tyly? Oletko huumoriveikko edes baarissa? ”Kun menen istumaan ulos tutussa seurassa, kyllä nauran jo ihan alkuillasta. Sanoisin niinkin rohkeasti, että olen tavallista hauskempi seuraveikko.”
    Kirjoittamansa seurauksia Hytönen ei mieti. ”Teen sellaisen jutun, jonka haluaisin itse lukea. Kirjoittaessani en ajattele sen enempää kollegoita, mutsia tai lukijoita. Kun kirjoitan juttua koneeseen, olen niiden ajatusten kanssa kahdestaan. Joskus jotkut on jälkeenpäin sanoneet, että etkö ajatellut yhtään, miltä haastateltavasta tuntui. Silloin olen ollut että ai niin, en ole ajatellut. Eikä minulla ole siinä mitään vastuuta. Se on ihan sisäänrakennutta, ettei sitä mieti.”

Miska Rantanen
Kuva: Christel Rönns