Jaksakaa uskossanne

T:Teksti:

Poliittisella kaunopuheisuudella on taas kysyntää. Kun Suomen ja Viron välinen olutvaihto on alkanut syödä huolestuttavasti valtion tuloja, on tarvittu hyviä perusteluja touhun lopettamiseksi. Repliikkien taso on kulkenut vuoristorataa. Toinen sosiaali- ja terveysministeri Terttu Huttu-Juntunen ehti jo TV-uutisissa hurskastella, ettei hän ”jaksa millään uskoa”, että Viroon matkusteltaisiin pelkästään puoli-ilmaisen alkoholin takia.
    Sen sijaan usko ei horju työministeri Liisa Jaakonsaarella, joka on ryntäämässä työttömyyden kimppuun tukenaan yliluonnolliset voimat. Viime viikolla hän kertoi, että hän ”jaksaa uskoa”, että työpaikoilta löytyy sen verran solidaarisuutta, että ylitöiden teettämisen sijasta saataisiin yrityksiin palkattua uutta työvoimaa.
    Tässä ei enää tiedä mihin uskoa.

* * *

Kuunnellessa valtaapitävien asioiden kaunistelua tulee melkein ikävä Iiro Viinasta. Oli ex-ministerin juustohöylämallista mitä mieltä tahansa, asioita hän ei johdonmukaisesti yrittänyt väittää muuksi kuin mitä ne olivat. Maine on jäänyt elämään. Kadunmies pitää Viinasta edelleen pottumaisena mutta rehellisenä poliitikkona, vaikka kuva ei niin todenmukainen olekaan. Harva muistaa hänen devalvaation jälkeen pyörtämiänsä erouhkauksia.
    Vaikka totuuden kurssi reaalimaailmassa vaihtelee, tukee kulttuuri todenpuhujaa. Faktojen tiskiinlatojalla on poliittisessa kentässä jatkuva sosiaalinen tilaus. Tämä politiikoille vinkiksi: kokeilkaa uutta populismin muotoa, rehellisyyttä.

* * *

Retoriikka ja asioiden parhain päin selittely ovat aina olleet vallankäyttäjän apuvälineitä, mutta kun puhuja alkaa uskoa itseään, ollaan vaarallisilla vesillä. Poliitikon pudotessa maahan pilvilinnoistaan ovat muutkin hengenvaarassa.
    Jatkuvasti ajankohtainen esimerkki on 70-luvun suomettuminen. Alunperin nerokkaaksi valtiolliseksi selviytymisstrategiaksi tarkoitettu Neuvostoliiton myötäileminen karkasi käsistä, kun nouseva nuoriso täytti tyhjät korulauseet palavasieluisella uskolla. Doktriini muuttui elinehdoksi ja seuraukset olivat karuja. Jälkipyykin pesu on edelleen tuskallista, kuten Lauri Haatajan, Jyrki Pietilän ja Tuomo Pietiläisen Demokraattinen journalisti -kirjan saama vastaanotto osoittaa.

* * *

Poliittinen hurskastelu kiihtyy kriisin syvetessä. Kun tosiasioista ei ole enää apua, otetaan käyttöön raamatullinen termitrio usko-toivo-rakkaus, jolla yleisöä on helppo huijata vielä vähän aikaa. Mittarin näyttäessä punaista, uskotaan ja toivotaan, että konehuoneessa on vielä kaikki kunnossa.
    Jotenkin lohdullista, ettei tunteista suurinta – rakkautta – ole vielä sotkettu tähän.

Miska Rantanen