Päivi Järvinen on nähnyt elämänsä ensimmäistä ruumiinavausta edeltäneenä yönä unen, jossa ruumiit jaettiin opiskelijoille kotiin. ”Ne piti viedä säilytettäväksi. Mä sain sellaisen vanhan kurttuisen mummelin mustassa muovisäkissä. Otin sen viereeni, poikaystävän ja itseni väliin, sänkyyn yöksi. Lohduttelin mummellia ja sanoin, ettei pahastuisi, vaikka sitä huomenna leikellään. Yöllä se alkoi kuitenkin haista ja jouduin siirtämään sen naulakkoon roikkumaan. Aamulla se oli vierinyt lattialle ja kompastuin sen jalkaan. Se oli sellainen kapea ja luinen.”
Lääketieteen opiskelijat tekevät ensimmäisen ruumiinavauksen eli dissektion vajaan vuoden opiskelun jälkeen. Henki on yleisesti se, että jos siitä jänistää, ei kelpaa lääkäriksi. Ennen ensi avausta on tunnin preppausluento. MUISTAKAA MAKSAA DISSEMAKSU 20 MARKKAA (hanskat ja veitset), lukee taululla suurin kirjaimin, kun opiskelijat kömpivät vanhaan kauniiseen luentosaliin Siltavuorenpenkereelle.
Kurssin vetäjä Heikki Hervonen vakuuttaa, ettei ensimmäinen ruumiinavaus ole mikään initiaatioriitti tai karkaisukoe. ”Opiskelijoille tuntuu olevan tärkeätä olla dissektiossa cool ja pokkana, vaikka kuinka heikottaisi. Lähes kaikilla on kuitenkin seuraavana iltana unettomuutta ja painajaisia. Tunteita pitää miettiä ja niistä pitää keskustella.” Sitten Hervonen puhuu tekstistä, joka on kirjoitettu vanhan dissektiosalin oven yläpuolelle: HIC LOCVS EST VBI MORS GAVDET SVECCVRRERE VITAE eli tässä paikassa kuolleet palaavat elämään. Vasta oikeista ruumiista oppii tuntemaan ihmisen anatomian, siihen eivät riitä parhaatkaan kirjojen kuvat. ”Onhan tää vähän tulikaste. Sitä miettii, että miten käy”, Päivi Järvinen ja Hanna Alanko juttelevat ennen saliin menoa. Molemmat näkevät kohta elämänsä ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. ”Täytyy vaan ajatella, että se on preparaatti. Ei auta miettiä millainen elämä sillä on ollut”, Alanko pohtii.
Dissektiosali on suuri ja valoisa. Auringonvalo kurkottaa sisään korkeista ikkunoista. Valkoisilla paperilakanoilla peitettyt vainajat makaavat operointipöydillä. Ruumiit on numeroitu yhdestä yhdeksään ja opiskelijaryhmät hajaantuvat lavettien luo. Moni hätkähtää, kun työtä johtavat assistentit hulmauttavat lakanat pois. Vainajat makaavat laveteilla vatsallaan, joten kasvoja ei näe kuin sivulta. Ruumiiden selkänahkansa on valmiiksi poistettu ja asetettu lavetille ruumiin viereen. Se on kerrottu etukäteen, jottei ylimääräistä järkytystä tulisi.
Vaitonainen jännittyneisyys purkautuu hieman, kun opiskelijat huomaavat, että vainajia on vaikea mieltää joskus eläneiksi ihmisiksi. Balsamoitujen ruumiiden kelmeä iho saa ne muistuttamaan vahanukkeja. ”Ne näyttää siltä kuin ne ei olis koskaan eläneetkään”, huokaa joku. Toinen toteaa, että jos tämän näkisi kauhuleffassa niin ajattelisi, että onpa huonosti tehty, ihan epäluonnollisen näköisiä.
Ruumiinosat kerätään talteen
Viitosryhmän vainaja on vanha laiha mies, jolla on makuuhaavoja ilmeisesti pitkän sairastamisen vuoksi. Assistentti Antti Aarnisalo näyttää mallia ja tunkee sormansa selän trapetsiuslihaksen alle niin, että koko lavetti tärisee. Hervonen painottaa, että dissektiossa edetään aina ”tylpästi” eli sormin, kun se on mahdollista. Veitsellä sörkkimällä anatomia häviää. ”Ai kuinka kaunis lihas”, ihastelee joku ja kiskoo hihoja ylös.
Viereisen seiskaryhmän työ lähtee hitaammin liikkelle. Heidän vainajansa on ylipainoinen nainen, jonka selässä on runsas viiden sentin kerros rasvaa. Opiskelijat raaputtavat rasvaa pois ja selän lihakset tulevat alta näkyviin. Vati täyttyy keltaisesta rasvasta, joka tyhjennetään lavetin päädyssä olevaan suureen vihreään muovisankoon. Salin takaseinän suurella taululla muistutetaan: KAIKKI RUUMIINOSAT VIHREISIIN ASTIOIHIN! Toisella seinällä lukee, ettei sankoihin saa heittää mitään muuta kuin vainajan osia. Järjestelmällä varmistetaan se, että vainaja päätyy lopulta kokonaisuudessa uurnaan tai hautaan. Tämän ensiavauksen jälkeen seuraa vielä kahdeksan muuta dissektiokertaa, joiden jälkeen suuri osa vainajasta on sangossa.
”Moni tyttö päättää dissektion aikana, ettei koskaan liho. Tässä näkee kuinka erillinen rasvakerros on erityisesti naisilla. Kun lihavalta naiselta kuoritaan valtava palanen rasvaa pois, sieltä alta paljastuu hoikka tyttö”, Hervonen kertoo.
Alkuinnostus aiheuttaa ryysistä
Mervi Valta kääntyy vainajasta poispäin silmiään räpytellen. ”Voisko joku muu jatkaa, mun silmiä kirvelee.” Aina kun ruumiiseen tunkeudutaan syvemmälle ja avataan joku uusi kohta, pöllähtää ilmoille voimakas formaldehydin haju. Balsamointiaineen tärkeimmät aineet ovat formaledehydi ja alkoholi, joiden pistävät höyryt kirvelevät silmiä ja ovat pitkään hengitettynä vaarallisia.
Vainajat tuodaan anatomian laitokselle mahdollisimman pian kuoleman jälkeen, mieluiten samana päivänä. Balsamointiaine ruiskutetaan suoneen ja ruumis laitetaan jääkaappiin. Sitä säilytetään jonkin aikaa ennen dissektiota, jotta ylimääräinen neste valuu pois ja haitalliset höyryt vähenevät. Hervonen huomauttaa, että liuos tappaa kaikki bakteerit, ”balsamoinnin jälkeen siellä ei kasva enää mikään.” Ruumiinavauksen voi jättää väliin terveydellisistä tai eettisistä syistä. Hervonen muistuttaa kuitenkin, että luterilaisen kirkon mukaan ruumiinavaus on hyväksyttävää. Sielu lähtee ruumiista silloin, kun ihminen kuolee, joten käsiteltävät vainajat ovat enää tyhjiä tomumajoja. Vainajat ovat testamentanneet ruumiinsa juuri Helsingin yliopiston anatomian laitoksen käyttöön. Tavallisen elintestamentin tehnyt ei tänne päädy.
Kaikki ryhmät näyttävät selviävän hyvin ensi avauksestaan. Ruumiiden ympärillä on jopa innostunutta ryysistä. Vainajia oli saatu vähemmän kuin oli alunperin tarkoitus, joten yhtä kohti on kymmenkunta opiskelijaa. ”Tässä on selvästi alkuinnostusta”, arvioi Pamela Kauppinen. ”Meillä piti olla tässä työnjakoa, mutta kaikki on mukana sorkkimassa. Jokainen haluaa liata tänään ainakin yhdet hanskat.” Viereisessä ryhmässä on edetty tutkimaan hartialihasta. ”Mikä pettymys”, huudahtaa Roope Tikkanen vainajaa silmäillessään. ”Kuulin kyllä etukäteen, ettei tämä näytä yhtään siltä kuin kirjoissa, mutta silti se on pettymys. Ihan harmaata massaa, eikä osia erota kunnolla.” Lopuksi vainajat peitetään jälleen lakanoilla ja irronneet osat heitetään muovisankoon. Eräs pojista kääntelee vielä tutkivasti kädessään jokaista palaa ennen kuin heittää ne astiaan. Joku tietää kertoa, että eilisessä ryhmässä oli ainakin yksi voinut pahoin.
Miira Lähteenmäki
Kuva: Lauri Mannermaa
