15. maaliskuuta 1996
Teksti:

Kolkytvuotissynttärit lähestyvät ja biologinen kello raksuttaa. Mies olisi saatava äkkiä, varsinkin, kun edellisestä suhteesta on kulunut jo kaksi vuotta. Eikä Fannyn elämä muutenkaan ole helppoa. Työ lentokentän turvatarkastuksessa on tylsää, asuintalo on remontin vuoksi kaaostilassa ja äitikin on kuuluisa kirjailija, jolla on ylikehittynyt ego ja tarve ohjata Fanny elämää.
    Fannyn pelastukseksi koituu naapurin elämäntaiteilija Orfeo de Altamar, joka ennustaa hänelle ”selvät sävelet” sekä miehen löytämiseksi että tämän omana pitämiseksi. Mikä tärkeintä, Fannyn ja Orfeon kehittyy välille aito ystävyyssuhde, jossa toinen tukee toista, kun vastoinkäymiset heittävät elämän pois raiteiltaan.
    Maria Schraderin
esittämä Fanny Fink on sympaattinen hahmo, johon helppo samastua. Kuka voi olla pitämästä ihmisestä, joka pukeutuu mustaan, käyttää luurankokorviksia ja piirtää vessojen seinäkaakelien liitoskohtiin ristejä? Tai nukkuu nalle kainalossa ja antaa ennustusten piirtää elämänsä suuntaa? Tai esittelee itsensä partnerinvälitysfirman videolla: ”En minäkään rakastuisi itseeni, jos olisin sinä”?
    Eikä Keiner liebt mich ole pelkästään sinkku(naisten) elokuva. Doris Dörrie osaa käsitellä vaikeita asioita lempeällä huumorilla: homoseksuaalisuutta, jätetyksi tulemisen pelkoa, lähiöbunkkerien elämää, muukalaisvihaa – mystiikkaakaan unohtamatta.
    Kukaan ei rakasta minua on ennen kaikkea eurooppalainen elokuva: saksalaisen elokuvan trinaa kuljettaa ranskalainen sävelmä. Edith Piafin Non, Je ne regrette rien sopii kuin nakutettu kölniläiseen ympäristöön. Kappale on kuin kirsikka herkullisen kermakakun päällä: se kruunaa maun.

Tarja Ollikainen