29. maaliskuuta 1996
Teksti:

Sedälläni on vakaa luonne. Mutta kun tilanne karkaa käsistä, lääke on aina sama: kirjahyllyyn kätketty absintti. Ryypätessään setä tarjoaa minullekin. Siksi rakkain harrastukseni on koettaa saada hänet tolaltaan. Ukko tietää tämän, ja osaa yleensä pitää varansa.
    Setä on uskovainen sieltä oikeaoppisimmasta päästä. Tämän tosiseikan olen todennut kaikkein otollisimmaksi murtumakohdaksi hänen puolustuksessaan. Sedän hurskaat toiveet ja maailman kaaos ovat vain harvoin temmingissä. Elääkseen ”niinkuin ihmisen on tarkoitettu” setä ryhtyi kasvattamaan kaneja talonsa vintillä. Opin pian, että kaniinien irstaillessa, eli miltei aina, niillä on tapana rummuttaa takajalallaan lattiaa:
    Tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup!
    Kanit kasvoivat paistikokoon. Mutta uskonnollinen setäni ei ajan tultua kyennytkään tappamaan niitä. Lahtauskirves kohosi korkealle, setä kamppaili hellämielisyytensä kanssa, ja luovutti. Kohtalonsa välttäneet kanit lisääntyivät hurjaa vauhtia, ja vintiltä kantautui riemukas ääni:
    Tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup!
    Ehdotukseni mukaisesti setä eristi tyttö- ja poikakanit toisistaan väliseinällä. Närkästyneinä ja himokkaina ne nuuskivat ilmaa ja, niin kuvittelin, manailivat rietastelunsa päättymistä.

*

Setä ja minä saatoimme rauhassa jatkaa ikuista taisteluamme absintista. Kädenvääntö homoavioliitoista oli ollut projektinani jo jonkin aikaa. Sedän mielestä oli sairasta, että homot halusivat rekisteröidä parisuhteensa kirkossa. Minun mielestäni oli hullua, että joku ylipäätään halusi rekisteröidä ihmissuhteitaan. Näkökulmamme olivat erilaiset, mutta liian lähekkäin jotta olisimme päässeet itse asiaan, absinttiin.
    Yllättäen kanit tulivat apuun. Turhautuneina ja seksinnälkäisinä ne ryhtyivät hinttaroimaan. Se oli yllätys meille molemmille, mutta uskovaisen setäni asia sai todella hämilleen.
    Tup tup tup tup tup tup tup tup tup tup!, kuului taas vintiltä. Setä piteli päätään, käveli ympäri taloa ja sähisi itsekseen. Tiesin hetkeni koittaneen.
    ”Nooh?”, känätin ärsyttävimmällä nenä-äänelläni, ”Harmittaako, kun on torppa täynnä pörröisiä hinttareita?” Setä haki kirjahyllystä absintin ja minä onnittelin jälleen itseäni. Mutta seuraavana yönä setä, synkän jaakobinpainin käytyään, otti kirveen ja tappoi joka ikisen kanin.

*

Eilen menin sitten sedän luokse kylään. Huomasin, että kanit olivat kadonneet. Ihmetellessäni asiaa valvoneen näköinen setä nyökkäsi haluttomasti pakastimen suuntaan. Avasin arkun, ja siellä kanit makasivat suorissa riveissä, päättöminä ja nahattomina.
    Myötätunto kaneja kohtaan hulmahti lävitseni, mutten kerta kaikkiaan voinut jättää tilaisuutta käyttämättä: ”Nooh?”, känätin ärsyttävimmällä nenä-äänelläni, ”Harmittaako, kun on kaappi täynnä nyljettyjä homoja?”
    Tänään minulla on kaksikymmentä pakastettua kania ja absinttikrapula.

JR Leskinen