Kun 90-luvun historiaa kirjoitetaan vuoden 2020 kieppeillä, jää tämän ajan koulutuspolitiikasta aikakirjoihin sekava luku. Mistään tinkimättömät jäärät, hysteeriset säästöjen perässä juoksijat sekä koulutusta-koulutuksen-vuoksi -tuputtajat piirtävät kuvan ajanjaksosta, jolloin vain harvalla tuntui olevan pallo hallussa, mutta sitäkin useammalla hukassa.
Vaikka planeetta on sama, eletään eri maailmoissa. Näkemysten yhteentörmäyksen taustalla kummittelee huimasti kasvanut koulutustarve ja nopeasti syntynyt uhka rahahanojen sulkemisesta. Sivistysihanteen ja rationaalisen talousajattelun dialogi ei tähän mennessä ole kummoista hedelmää tuottanut. Eikä ihme – keskustelu on liikkunut abstraktilla tasolla eikä yhteistä kieltä ei ole löydetty.
Avaus parempaan on jo kuitenkin tehty. Paavo Uusitalon ja Jukka Lipposen puheenvuoroteos Yliopisto ja valtiovalta on jo ehtinyt ryydittää julkista keskustelua. Hyvä niin. Olikin jo aika kohentaa keskustelua korkeakouluille suunniteltujen jäykkien tulosmittareiden älykkyydestä ja älyttömyydestä.
*
Läheisempää tuleville tai tuoreille ylioppilaille on kuitenkin opiskelijavalintojen uudistamisprojekti, joka edistyy hitaasti mutta varmasti. Hakusysteemin uudistus on välttämätön jo pelkästään ylioppilastutkinnon uudistamisen vuoksi. Nykyinen käytäntö on hidas ja aiheuttaa ylimääräistä papereiden siirtelyä sekä henkilökohtaisella tasolla pienoistrillereitä, kun opiskelupaikka varmistuu pahimmissa tapauksissa vasta syksyn kynnyksellä.
Kovassa uudistuspuuskassa tapahtuu tosin ylilyöntejä. Tuoreeseen työmarkkinalain uudistukseen liittyvä abien pakkohaku keskiasteelle on malliesimerkki villeistä suunnitelmista vailla koordinaatiota.
Opetusministeriön asettaman selvitysmiehen Matti Jussilan aihetta koskeva raportti on saanut ensimmäiset lausuntonsa korkeakouluilta ja opiskelijajärjestöiltä. Palaute on ollut voittopuolisesti positiivista, uudistuksia siis tervehditään ilolla. Ankarin ja yksimielisin kritiikki on koskenut ehdotusta tuoreiden ylioppilaiden kiintiöistä sisäänotettavissa opiskelijoissa.
Tärkeimpinä perusteluina pidettiin mm. sitä, että kiiintiöt sotivat elinikäisen koulutuksen periaatetta vastaan ja että kolmeneljäsosa-sääntö uusien ylioppilaiden osalta toteutuu muutenkin. Mikä tärkeintä, kiintiöitä vastustettiin, koska periaatteellisella tasolla ne ovat ristiriidassa perusoikeuksien kanssa.
*
Tulevaisuutta ei pitäisi lähteä ennustelemaan, mutta yritetään kuitenkin kahden vaihtoehdon verran.
Jos nykymeno jatkuu, 2020-luvun historiikissa todennäköisesti kysytään retorisesti, että kuinka 90-luvulla olisikaan ollut mahdollista sopia keinoista, kun päämäärääkään ei ollut tiedossa. Mutta jos hyvin käy, luku loppuu toteamukseen, että juuri tuolloin vihdoinkin ymmärrettiin, että opiskelijan ja yliopiston saa liikkeelle varmemmin liikkeelle porkkana kuin keppi. Ja että ei se määrä vaan se laatu.
Miska Rantanen
