29. maaliskuuta 1996
Teksti:

Vanhoja arvoja ei oltu ensimmäistä kertaa rienaamassa. Isien ihanteiden pöllyttämistä YT:n kulttuuriradikaalit olivat harjoitelleet jo vuotta aiemmin radiolle tehdyissä Orvokkikabareissa. Lapualaisoopperassa tiivistyivät monet ajalle ominaiset seikat: ensimmäisen tasavallan aikaisten arvojen kritiikki, sukupolvien vastakkaisuus, kansainvälisyys, tulevaisuudenusko, suvaitsevaisuus sekä pasifismin ehdottomuus, johon näytelmä huipentui.
    Ylioppilasteatterin taiteellinen johtaja Kaisa Korhonen kirjoitti huhtikuussa 1966, vajaa kuukausi ensiesityksen jälkeen: ”Onko Lapualaisooppera klassikko, näytelläänkö sitä kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Se ei tunnu tärkeältä, teatteri ei ole ikuistaidetta. Tärkeätä sen sijaan on, että 20 vuoden kuluttuakin tehdään näytelmiä jotka puhuvat yhtä tärkeistä asioista kuin sanomalehdet ja että Lapualaisoopperaa esitetään nyt.”

Alunperin juhlanäytelmä

Helsingin Ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlan lähestyessä Kaisa Korhonen sekä Kaj Chydenius alkoivat marraskuussa 1965 patistaa Arvo Saloa tekemään lupaamansa oopperan, jonka ensimmäiset kolme laulua oli julkaistu Parnassossa syksyllä 1964. Salo ryhtyi kirjoittamaan ja lähetti tekstejä sävellettäväksi asepalvelustaan suorittavalle Chydeniukselle sitä mukaa kun niitä valmistui.
    Esityksen ohjaajaksi Kaisa Korhonen sai Kalle Holmbergin. Näyttelijöitä produktiossa oli mukana yli neljäkymmentä, sekä ammattiteatterien näyttelijöitä, ylioppilasteatterilaisia että teatterikoululaisia. Näyttelijäjoukkoon kuuluivat mm. Kaisa Korhonen, Jukka Sipilä, Vesa-Matti Loiri, Pekka Laiho ja Lars Svedberg Kuorossa lauloivat mm. Kristiina Halkola, Ritva Holmberg, Jotaarkka Pennanen ja Arja Saijonmaa.
    Näytelmän ensi-ilta oli 21. maaliskuuta 1966 Vanhalla ylioppilastalolla. Näytelmän nimi viittasi Lapuan liikkeen aikaisiin tapahtumiin, mutta Arvo Salo itse totesi, ettei näytelmän ”tapahtumilla ja henkilöillä ole mitään yhteyttä oikeisiin tapahtumiin ja henkilöihin, vaan ainoastaan yleisiin oppeihin”. Lapualaisoopperassa esiintyi kuitenkin Lapuan liikkeen aikaisia henkilöitä oikeilla nimillä, muun muassa Vesa-Matti Loirin esittämä Vihtori Kosola. Lisäksi Salo oli käyttänyt Lapuan liikkeen aikaista dokumentaarista ainesta tekstissään suorina lainauksina.
    Lapualaisooppera ei nimestään huolimatta ollut perinteinen ooppera. Sen yhteydessä puhuttiin Bertol Brechtin ja Kurt Weillin Kolmen pennin oopperasta. Brecht mainittiin myös muutamien muotoseikkojen kohdalla. Teemoiltaan Lapualaisooppera ulottui kansalaissodasta Lapuan liikkeen kautta 60-luvun pasifistiseen liikkeeseen.
    Alussa toisilleen vastakkaiset ryhmät, punaiset ja mustat, tuotiin esiin laulullisessa joukkokohtauksessa. Näytelmän keskiosa keskittyi Lapuan liikkeen aikaisten väkivaltaisuuksien kuvaamiseen, muurahaispesässä istuttamisesta murhaan, punaisten pysyessä passiivisina väkivallan vastustajina. Loppuun oli kehitetty kuva- ja äänikavalkadin avulla atomipommin räjähdys, jonka jälkeen näyttelijät tulivat lavalle siviilivaatteissa laulamaan pasifistisen julistuksen ”Me emme tee mitä emme tahdo”.

Maanantai-illan huumaa

Juhlapukuisen yleisön joukossa näytelmän ensiesitys oli menestys. Toki oli katsojia, jotka poistuivat vähin äänin kohteliaisuusaplodien jälkeen ja pahastuivat aiheeseen kajoamista, mutta suurin osa yleisöstä taputti haltioissaan käsiään ja tömisytti lattiaa.
    Juhlittavaa samalla illalle löytyi lisää. Ensiesityksen päivä oli samalla eduskuntavaalien toinen äänestyspäivä. Arvo Salo tuli valituksi SDP:n listoilta, ja eduskuntaan tuli lisäksi vasemmistoenemmistö. Yhtäkkiä nuorelle radikaaliälymystölle kaikki tuntui olevan mahdollista.
    Lapualaisoopperaa esitettiin myöhemminkin 60-luvulla useissa teattereissa. Arvo Salo pyrki ajankohtaistamaan näytelmää muuttamalla sen loppua useaan otteeseen. Viimeiseen, vuonna 1968 tehtyyn versioon hän kirjoitti ehdotuksen ”yhdeksi Lapualaislopuksi”. Lopun pasifismin tilalle oli vaihtunut porvarillinen hegemonia ja mustien tilalla olivat valkoiset. Menestys ei kuitenkaan enää ollut ensimmäisen version veroinen; Lapualaisooppera oli käyttönäytelmä ja sellaisena tehtävänsä täyttänyt.

Hannu Pöppönen
Kuva: Lehtikuva