Luentohäirikkö on aina persoona isolla peellä, joten häntä on vaikea luokitella. Yhteistä on vain se, etteivät nämä persoonat sulaudu harmaaseen kanssaopiskelijoiden joukkoon. Kun muut istuvat apean harmaasti hiljaa, häiriköt pitävät keskustelua yllä. Huonona päivänä he piinaavat, hyvänä piristävät. Heitä saisi vain olla enemmän, että luennoista olisi jälkeenpäin jotain puhuttavaa. Seuraavat esimerkit ovat elävästä elämästä.
Traumaatikko tulee luennolle jakamaan elämäntuskaansa, koska hän on havainnut, että maailmassa on jotain mätää. Filosofianhistorian kurssille hän ilmestyy mustissa vaatteissa, silmät punaisena ja kysyy kyyneleisellä äänellä: ”miten tuo ajattelu suhtautui kärsimyksen ongelmaan?”
Pidemmälle kehittynyt paranoia on sillä palavakatseisella tyypillä, joka paljastaa uskontotieteen luennolla, että roomalaiskatolinen kirkko yrittää myrkyttää hänet homoksi. Ruotsin kielioppikurssilla hän todistaa, että Supo haluaa lavastaa hänet syylliseksi Olof Palmen murhaan. Todisteet ajojahdista ovat selvät: heti, kun hän poistuu asunnostaan kaupungille, alkavat kymmenet autot ajaa lenkkiä hänen ympärillään.
Kysymisen vuoksi kysyjää on joskus vaikea erottaa yksinkertaisesti tyhmästä, sillä molemmat sortuvat samantyyppisiin rimanalituksiin. Taidehistorian he kysyvät, että eikö Mona Lisan hymy olekin jotenkin salaperäinen ja valtio-opin luennolla, että eikö Kekkonen ollutkin tavallaan vahva presidentti?
Yliaktiivinen kliseiden viljelijä on opetellut listan takuuvarmoja käsitteitä kuten postmoderni sirpaloituminen, yhteiskunnallinen murros ja interaktiivinen tiedonvälitys, jotka kelpaavat aiheeseen kuin aiheeseen. Hän puhuu usein ja pitkään internetistä tiedon valtatienä ja Suomesta integroituvassa Euroopassa. Hän on juuri kuullut Pekka Himasen kohtaamisideasta ja Esa Saarisen sikaenergiasta ja selvittää ne yksityiskohtaisesti.
Hän on todennäköisesti ollut lukiossa tähtioppilas, eikä hänen mieleensä juolahda, että yliopistossa saattaa olla joku muukin, joka on kirjoittanut reaalista ällän. Niinpä hän sosiologian luennon päätteeksi viittaa ja väläyttää terävästi: ”Nythän on tota niinku nähtävissä, että laman myötä on tapahtunut tällaista kansalaisten jakautumista menestyjiin ja häviäjiin.”
Omasta älystään hurmaantuneet keskustelevat luennoitsijan kanssa pitkään ja innokkaasti jostain, jossa vilahtelee sanoja kuten deiktinen, kontemploida ja priaameli. He huomaavat aina korjata, jos sivistyssanan tilalle on lipsahtaa brutaalin suomenkielinen käsite raken…siis konstruktio tai vastaan…siis reseptio.
Veteraanit ja sosiaaliset tapaukset
Kun kulttuurihistorian luennolla puhutaan kolmekymmentäluvun henkisestä ilmapiiristä, pomppaa toista oli ennen -tyyppi pystyyn ja pauhaa, että jos nämä nykynuoret pistettäisiin silloisiin olosuhteisiin, niin heti kuolisivat nälkään ja jäätyisivät hengiltä. Sitten hän kertoo pitkään siitä, kuinka kouluun oli 25 kilometriä ylämäkeä molempiin suuntiin ja hän vei ainoan omenan opettajalle lahjuksiksi, ja silti tuli huono numero, koska hän oli köyhästä perheestä.
Poliittisen historian luennolla veteraani kertoo niistä väristyksistä, joita hän koki lukiessaan toista kertaa Paasikiven päiväkirjoja. Hän heittää joka luennolla pari spontaania esitelmää Suomen vaiheista eri sodissa.
Sosiaalinen tapaus tulee luennolle aina vähintään kolmen muun ihmisen kanssa ja aloittaa äänekkään kanssakäymisen bestistensä kanssa. Ensin käydään läpi edellisen viikonlopun tapahtumat ”ei ois uskonu, että se lähtee taas sen kanssa” ja ”se on taas masiksessa” ja ”mikäköhän sillä oli, kun ei voinut edes moikata”.
Sitten sovitaan seuraavan viikon ohjelma ystävän kanssa, joka istuu kymmenen metrin päässä takarivissä: ”muistitsä varata sulkisvuoron” ja ”millon sä oot menossa siihen tenttiin?” Sosiaalisten ryhmässä soivat myös useimmin kännykät. Soittajana on yleensä äiti ja kännyn omistaja vastaa naama punaisena: ”hih, mä en nyt voi puhuu, kun mulla on luento. Soita tunnin kuluttua.”
Sosiaalista tyyppiä muistuttavat riehakkaat ristinollan pelaajat. He ovat jääneet peruskouluasteelle ja uskovat, että luennolle on pakko tulla ja siellä täytyy kuluttaa aikaansa miten parhaiten taitaa. He raaputtavat nimensä edessään olevaan selkänojaan, maiskuttelevat eväitään ja kysyvät kikatellen vieruskaveriltaan: ”mitä eroa on organismilla ja orgasmilla”.
Aina mukana on myös niitä, joille ei sovi mikään. Harjoitukset, tentit ja luentopäiväkirjojen laatiminen osuvat aina heille täysin mahdottomaan aikaan. Nämä nillittävät heti: ”Mulle toi päivä ei sovi millään, kun mulla on siinä jo yks tentti ja seuraavalla viikolla toinen.” Koko luentosali odottaa, kun he tilittävät: ”Mä asun Koivukylässä ja junat tulee sillai, että mä joutusin tulee tuntia ennen tänne oottaan”, ”Mulla on sillon espanjan filologiaa ja sieltä ei voi olla poissa” tai ”Mä oon yksinhuoltaja ja kirjoituskonekin on rikki”.
Tälle tyypille saattaa käydä niin, että hän jämähtää yliopistolle. Tällainen jumittunut on kypsynyt neljänkymmenen paremmalle puolelle ja hänen mieltään kaihertavat seitsemänkymmenluvulla relevantteina pidetyt tutkimusongelmat. Sitä mukaa, kun tiedot jäävät yhä pahemmin ajasta jälkeen, jumittunut alkaa painottaa elämänkokemuksensa merkitystä. Kommentit alkavat yleensä ”näin vanhempana sanoisin..”, ”viime vuonna tällä luennolla…” tai ”70-luvun spartakiadeilla…”.
Miira Lähteenmäki
Piirros Salla Savolainen
