15. maaliskuuta 1996
Teksti:

Kun minä olin oikeasti nuori, ystävämme kettu esiintyi kansansaduissa ja kansakoulun lasikaapissa. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, yritin minäkin vuosia myöhemmin olla radikaali vasemmistovihreä luonnonsuojelija. Yhtenä päivänä istuessani kehitysmaakaupan tiskin takana suu täynnä cashewpähkinöitä minulle kuitenkin valkeni, että olin väärässä paikassa.
    En ymmärtänyt mitään oikeudenmukaisesta maailmankaupasta, aarniometsä toi mieleeni lähinnä Tarzanin ja naistutkijat olivat mielestäni miehenkipeitä punatukkaisia riivinrautoja, ihan niin kuin minäkin. Katselin yrttiteekuppiani ja mieleni alkoi tehdä erään englantilaisen riistäjäyhtiön Earl Greytä. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. Söin suruuni carobpatukan ja jaksoin taas myydä tiedostavalle koululaiselle saksalaisen uusiopaperilehtiön. Oma tiedostamisprosessini oli vasta alkanut.
    Jättäydyin vaivihkaa pois kehitysmaakaupasta, ostin kalliin kirkkaanpunaisen huulipunan, kävin kuolaten pippuripihvien kimppuun ja myin maihinnousukenkäni kiskurihinnasta kaverille, jolla oli vielä pino periaatteita. Ryhdyin vakavasti harkitsemaan valmistumista. Antauduin intiimisuhteeseen elävän miehen kanssa. Ituja söin enää hanhenmaksan kanssa. Turkkia en kuitenkaan ostanut.
    Jossakin se kulki minunkin moraalini eikä varoillani ollut asiaa edes uffaffaan turkkitangoille. Kykenin sentään edelleen tuntemaan tuskaa ja häpeää, kun joskus talvipakkasilla jouduin julkisesti näyttäytymään kaupungilla minkkiturkkiin sonnustautuneen äitimuorin kanssa. Yritin ajatella, että tyttärestä polvi paranee ja että minulla aineellisen hyvinvoinnin ympäröimällä on varaa paitsi moraaliin myös suvaitsevuuteen.
    En kuitenkaan ollut ymmärtänyt, kuinka pitkälle soviteltu maailmankatsomukseni oli kehittynyt, ennen kuin kettutytöt ja vattumatopojat ravistivat minut hereille. Kaisaniemen metroaseman liukuportaissa se tapahtui: kaksi nuorta neitiä edelläni hyökkäsivät minkkiturkkisen leidin kimppuun. Toinen neideistä muistutti minua kuusitoistavuotiaana, toinen seitsemäntoistavuotiaana. Kummallakin oli terävä kieli ja huoliteltu argumentaatio, toisin kuin minulla. Katselin neitejä ja katselin leidiä ja äkkäsin, kenen puolella todella olin.
    Leukaperäni jämähtivät lopullisesti. Naputtelin vihaisesti jäykän käsilaukkuni metalliheloja ja tuijotin teinejä pistävästi silmiin. Fasistit! Kulttuuri-imperialistit! Nykynuoret! Alemmasta ikäryhmästä tuleva sanelupolitiikka sai minut aivan yhtä vimmoihini kuin ylemmästä tullut vuosikymmen takaperin. Liha oli murhaa ja maito kidutusta, mutta se oli pientä verrattuna siihen, että olisi pitänyt olla moraalisen ylemmyyden yhteisrintamassa mustahuulisten teinien kanssa.
    Maailmankatsomukseni palaset loksahtivat salaperäisesti paikoilleen. Oloni oli kepeä ja huojentunut. Minusta oli vihdoinkin tullut täti. Hymyilin turkkileidille rohkaisevasti.

Flora von Angst